Busan, Korea

Matkan toinen etappi oli maan toiseksi suurin kaupunki Busan. Souliin verrattuna tämä on paljon pienempi ja rantahenkisempi. Otimme AirBnB:n keskustasta syrjässä pari korttelia rannalta.

Noin kerrottuna paikasta saa väärän kuvan. Kun kehystetään tuossa sanottu toisella tavalla, saa tarkemman käsityksen. Matkan toinen etappi oli Busan, 3,5 miljoonan ihmisen kaupunki. AirBnB-huoneistomme Haeundae Beachilla oli 36. kerroksessa.

Vaikka Busan on toisella puolella maata 325 kilometrin päässä, välimatkassa ei kauan nokka tuhissut luotijunalla. Toki matkaa lyhensi sekin, että nukahdin jo ennen puolimatkaa.

Rannalla oli lämmin, vaikkei kuvasta näytä siltä. 26 astetta ja tihkusade on silti lämpimämpi kuin tavallinen suomalainen kesäsää.

Busan on pääosin normaalin ison kaupungin oloinen. Silti siellä on muutamia paikallishenkisiä erikoisuuksia, kuten Gamcheon Culture Village. Se oli pieni laakso, joka oli rakennettu ihan tukkoon vanhahtavia värikkäitä pikkurakennuksia.

Gamcheon Culture Village

Muutoin kaupunki vaikutti kiireiseltä, joskin turvalliselta kaupungilta, jonka isoimmat erot eurooppalaisiin kaupunkeihin ovat lähinnä merkistössä ja eri makuisessa ruuassa.

View this post on Instagram

Korean Reservoir Dogs.

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Pienet ja pitkät ostos- ja ravintolakadut olivat sympaattisia. Näiden katujen ruuista en tiennyt paljonkaan, ja useimmiten niiden kuvauksetkin olivat vain koreaksi. Valkkasin syömiseni enimmäkseen kuvan perusteella. Aikalailla kaikki oli hyvää. Outoa myös, mutta se ei haittaa.

Menu

Korealainen ystävämme käänsi menuista ottamieni valokuvien perusteella osan syömingeistäni kotiin palattuani. Ilmeisesti rusto maistuu paremmalta kuin oletin. En olisi tilannut, jos olisi ollut tekstit siinä.

View this post on Instagram

#Beomeosa #temple

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

En tapaa useinkaan vierailla temppeleissä tai hakaristein koristelluissa rakennuksissa. Tällä matkalla teen poikkeuksen, koska buddhalaisten hakaristi on peilikuvana, sauwastika. Buddhalaistemppelit ovat avoimia ja näyttäviä. Beomeosa kaupungin laitamilla oli hienolla paikalla, kuten kuva kertoo. Voisi luulla, että tuollainen on melkoinen turistiloukku. Silti olin siellä melkein yksin.

Beomeosa-temppeli

Levähdin kymmenen minuuttia ja join kuplavesipullollisen kuvan aukiolla. Koko sinä aikana ainoat merkit elämästä oli minä, tuo koira, kengät koiran lähellä ja avoinna oleva tyhjä toimisto. Koiralla ja minulla oli kuuma.

View this post on Instagram

#Beomeosa #temple

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Pienempiäkin temppeleitä löytyi. Eräs temppeli kaupungissa oli niin pieni, että luulimme tulevamme jonkun takapihalle. Siellä oli valtava määrä buddhapatsaita ja kissa.

Pieni temppeli

Kun pällistelimme tovin, se vanha rouva, jonka takapihalle tulimme, tuli huutelemaan. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta hän sai asiansa selväksi. Hän halusi antaa meille lämmintä maissia. Otimme. Oli hyvää.

 

Yhdellä askeleella kaikki suunnitelmat uusiksi

Toisen Busanin päivän iltana matka ottaa yllättävän käänteen. Kävelemme Seomeyonin metroaseman portaita alas. Saija astuu viimeisen portaan ohi, ja käy niin pahasti kuin vain voi 20 sentin pudotuksessa käydä. Nilkka naksahtaa.

On nopeasti selvää, että tästä ei jääpussilla selvitä. Huudan asemalla ”Does anybody speak English here? I need help!”, koska tähänastinen matka on tehnyt minulle selväksi, että jos minä soitan hätänumeroon, en välttämättä saa viestittyä asiaani perille. Muutaman huudon jälkeen löydän ystävällisen nuoren naisen, joka puhuu auttavasti englantia. Hän rimpauttaa puolestamme hätänumeroon ja hoitaa koreaksi ambulanssin paikalle.

Ambulanssi vie meidät lähimpään sairaalaan, Choonhae General Hospitaliin. Juuri tällä hetkellä olemme erittäin tyytyväisiä, että meillä on asialliset matkavakuutukset. Näemmä selvinpäinkin voi suomalainen turisti rikkoa itsensä.

Röntgenkuvissa näkyy, että nilkka on kahdesta kohtaa murtunut ja vaatii leikkausta seitsemän päivän sisällä. Sitten soitellaankin vakuutusyhtiön kanssa ja meilaillaan dokkareita edessuntakaisin. Vakuutusyhtiön lääkäri sanoo, että voidaan joko leikata Koreassa tai Suomessa. Koreassa leikkaaminen tarkoittaa sitä, ettei saa kahteen viikkoon lentää. Se ei kuulosta yhtään hyvältä. Joten kipu hallintaan ja mennään Suomeen.

Joten kolmen päivän ajan Saija pääsi tutustumaan korealaiseen sairaalaruokaan. Onhan sekin eksoottista. Eroaa suomalaisesta.

Alkuperäiset lentomme Soulista ovat liian myöhään ja toisella puolella maata. Rikkinäisellä nilkalla ei ole hyväksi arpoa junien, taksien ja muiden sekamelskassa. Siksi vakuutusyhtiö hoiti meille lennot Busanista Tokioon ja Tokiosta Helsinkiin. Olen aina halunnut nähdä Japanin, mutten ihan näin. Pitäisi olla tarkempi siitä, mitä toivoo.

Fit for flight -todistuksen saaminen englanniksi oli hirveän räpellyksen takana, koska juuri kukaan ei puhunut englantia edes vähän, ja ne, jotka puhuivat, puhuivat sitä todella heikosti. (Huomasi myös siitä, että Suomen päässä lääkäri luki englanninkielistä sairaskertomusta ja ihmetteli ääneen, että mitäköhän tässä on yritetty sanoa.) Lopulta saimme sen, kun riittävän tiukasti ilmoitin, etten luota siihen, että saamme sen neljältä aamulla lähtiessämme sairaalasta. (Jos olisin luottanut siihen, olisimme saaneet sen vain koreaksi ja emme olisi ehtineet käännättää sitä englanniksi. Koreankielinen fit for flight ei todennäköisesti hirveästi lämmitä tokiolaista lentohenkilökuntaa.)

Lennot saatiin parin päivän päähän. Kun onnettomuus oli viidennen lomapäivän iltana, kahdeksannen lomapäivän aamuna pääsimme lentoon. Helpotus oli melkoinen, kun kaikki säätö oli saatu kuosiin ja olimme lentokoneessa Tokiossa. Koska kyseessä oli pitkä lento, ja tällaisissa tapauksissa jalka pitää saada ylös, vakuutusyhtiö oli hoitanut meille businessluokan paikat, jotka menevät täysin vaakaan suoraan makuuasentoon.

Eli jos mietit, että mikäköhän olisi kaikkein vaikein ja ikävin tapa nähdä Japani, hoitaa lennon upgrade businekseen ja hankkia paljon lentoyhtiön bonuspisteitä, niin se on tämä. En voi suositella.

Meidän molempien vakuutukset hoitivat asian esimerkillisesti. Rahaa ei tarvinnut liikutella ja matkan keskeytymisestä vakuutusyhtiöni maksoi merkittävästi avokätisemmin kuin olisin edes voinut toivoa. Jos mietit, mikä on vaikein ja ikävin tapa nähdä Korea halvalla, niin se on tämä. En voi tätäkään suositella. Koreaa voin suositella. Ei se Korean vika ole, että siellä on ihan normaalit portaat metroasemalla.

Opin itsestäni tässä sairaalaruljanssissa jotain. Koko tämän tapahtumaketjun aikana minua ei missään vaiheessa harmittanut. Huolestutti paljonkin, mutta suomalaiskansallinen vitutus loisti poissaolollaan. Otin koko homman stoalaisesti. Näemmä huoli syrjäyttää korpeamisen.

Nyt kaikki on hyvin ja olemme turvallisesti kotimaassa. Nilkka on leikattu ja paranee suunnitelman mukaan. Muistakaa pitää matkavakuutus voimassa.

Soul, Korea

Vaikka olemme matkustaneet aika reippaasti, emme olleet kumpikaan käyneet Lähi-Itää idempänä Aasiassa. Nyt vaikutti olevan sopiva hetki mennä johonkin tännepäin. Japanikin pitää nähdä jossain välissä, mutta ymmärtääksemme kesälomakausi ei ole paras mahdollinen aika siellä vierailuun. Etelä-Koreasta sen sijaan porukka puhuu hyvää ja matkaoppaat vahvistavat luulomme. Joten kone alle ja Koreaan.

Jo matkan alussa pääsin tutustumaan erikoisesti puhuviin ihmisiin, joiden kulttuurilla ei ole paljonkaan yhteistä minulle tutun maailman kanssa ja jotka käyttävät ihan outoja puhelimia. Moderni kaupunki-infrastruktuuri on ihan tuntematon käsite ja läpitunkevat perinteisten uskontojen traditiot muuttavat arkipäivää yllättävän paljon.

Tämä siis siinä vaiheessa, kun katsoin lentokoneessa 70-luvun lopun Oulusta kertovan Miss Farkku-Suomi -elokuvan. Täällä Soulissa perillä ei ole tuollaista. Sen sijaan porukka on aika samanlaista kuin Suomessakin, mitä nyt Samsungeja näkyy yllättävän paljon ja merkistö on minulle haastava. Infra toimii nätisti.

Soul vaikuttaa yllättävän normaalilta. Odotin, että täällä olisi oudompaa. Isoimmat nopeasti vastaan tulevat erot liittyvät kieleen ja ruokaan. Korealaisesta ruuasta pidin jo Suomessa, joten sekään ei yllättänyt.

Englannin kanssa monella täällä on vähän hankaluuksia, kuten näkyy:

View this post on Instagram

This is how templates work, right?Description

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Kun joen eteläpuolella pilvenpiirtäjien keskellä katseli ympäriinsä, katunäkymä ei ollut juurikaan erilainen kuin eteläisellä Manhattanilla. Kaikki oli vain puhtaampaa ja vähän väljempää.

Väljyys yllättää. Vaikka suht’ kompaktilla alueella on kaupungin 10 miljoonaa asukasta ja metropolialueella yhteensä yli 25 miljoonaa, täällä ei ole ahdasta. Metro vie halvalla, helposti ja nopeasti paikasta toiseen. Homma toimii.

Korealaisilla on paljon yhteistä Suomen kanssa. Kansa, joka on jälleenrakentanut ison sodan jälkeen ja ottanut kovat nousut teknologiavetoisesti. Hyttysiäkin löytyi, jopa tiheästi asutulla alueella kattoterassilla. Juomatavoissakin on yhteneväisyyksiä. (Kuvan noraebang on karaoke.)

View this post on Instagram

Korea on Aasian Suomi.

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Yllättäviäkin yhteyksiä löytyy. Täällä tonnin setelissä on tonnin seteli -ilme.

Saimaan kanavan risteily – Lappeenranta-Viipuri

Olin menossa kaverin mökille, ja tietämättäni muut seurueesta olivat saaneet idean mennä Saimaan kanavan risteilylle Viipuriin. Kysyivät, olenko messissä. Totesin, etten ole pikkuisen vajaassa 40 vuodessa ikinä käynyt Venäjällä. Mietin lyhyen hetken ja totesin, että selkeä homma, mennään sinne.

Kun nyt kerrankin saa ilman kummempaa säätöä moisen tapahtumaan, pannaan tapahtumaan. Päiväristeilyt Lappeenrannasta voi tehdä ilman viisumia, kunhan meilaa matkatoimistolle passin kuvasivun pari päivää aiemmin.

View this post on Instagram

#lappeenrantaharbour #lappeenranta

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Nousimme laivaan Lappeenrannan satamasta. En ollut tätä ennen käynyt Lappeenrannassakaan ikinä, joten nyt uusia asioita koetaan monella eri tasolla. Lyhyt ajo Lappeenrannan läpi satamaan ei antanut oikein minkäänlaista kuvaa siitä, miten se on erilainen kuin joku toinen samankokoinen suomalainen kaupunki. Onpa se käyty nyt silti.

Ihan kitkattomasti ei menneet hommat lähtiessä. Lähtöselvitys tuntui kestävän yllättävän kauan noin simppeliksi jutuksi. Pääsimme kuitenkin lopulta sisään ja lähdettiin ajallaan aamulla vartin vaille kahdeksan.

View this post on Instagram

Seems legit.

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Matka Viipuriin on pitkä, kun pitää mennä jonkin verran sivusuunnassa, mutta myös ylös-alas-meiningeissä. Matkan varrella pitää mennä 76 metriä alaspäin, joten kanavassa on kahdeksan sulkua. On aika hämmentävä fiilis, kun lautta laskee/nousee hitaasti kymmenisen metriä. Tänään näemmä totutaan kaikennäköiseen uuteen.

View this post on Instagram

We're going down. #saimaankanava

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Reissun kesto hämmentää. Luulin, että ei nyt jumaliste mikään noin lyhyt rykäisy voi kestää viittä ja puolta tuntia. Väärinpä luulin. Onneksi maisemat ovat miellyttävät. Aluksi lyhyesti Lappeenrannan paperitehtaita, siitten suomalaisvenäläistä havupuumaisemaa silmänkantamattomiin.

View this post on Instagram

#lappeenranta.

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Pitkän reissun jälkeen saavumme Viipuriin. Passintarkastus kestää aika reippaasti. Ottaen huomioon, että meillä on maissa vain kolme tuntia, reilun vartin viivästys on harmillista.

Annan passini tarkastajalle. Hän ei vaihda vakavaa ilmettään mihinkään. Hän ei nyökkää kiitokseksi, ei sano mitään. Hän lyö passiini ja tullikorttiini yhteensä kolme leimaa. Kun hän antaa passini ja tullikorttini takaisin, hän ei sano mitään. Ei sano ole hyvä, ei edes nyökkää sanoakseen, että “tämä selvä”.

Saavumme maihin ja katselemme ympäriinsä. Kaikki ennen sotia suomalaisten rakentama näyttää Helsingin kantakaupungilta. Kaikki sen jälkeen rakennettu näyttää erilaiselta. Tässä olisi ollut paljon potentiaalia.

Käymme torilla pällistelemässä. Iso osa seurueesta ei ole kiinnostunut torin krääsästä. Huopatossut, karvalakit ja kiinalaiset fidget spinnerit eivät ole se, mitä olen hakemassa. En myöskään hakenut paitaa, jossa on Putinin kuva, ja englanniksi teksti “Absolute Power”. Ilmeisesti mikään ei kerro venäläisestä maailmanhallitsijuudesta niin vahvasti kuin englanninkielinen teksti. Nämä eivät olleet mitään poikkeustapauksia, vaan tätä kamaa oli tarjolla todella paljon. Joko tuolle on hulluna kysyntää tai sitten torikauppiaita subventoidaan.

View this post on Instagram

Entertainment.

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Hankkiudumme sisään ravintolaan syödäksemme. Kyttäämme ravintolan, jossa on paikallisiakin syömässä, jotta onnistumme välttämään turistiansat. Päädymme ravintolaan, jonka nimeä ei tullut otettua ylös. Ravintolan nimi oli liuta kyrillisiä kirjaimia, heti siinä egyptiläishenkisesti nimettyä ravintolaa vastapäätä, parisataa metriä torilta. Siellä oli kaksi kissaa, joten lämpenin sille heti.

View this post on Instagram

#KITTY!

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Palvelukulttuuri tuli selkeäksi tosi nopeasti. Kysyimme tarjoilijalta jotain englanniksi. Hän vastasi “I don’t speak English.” Sisällön ristiriita oli suuri siihen, että hän totesi sen yllättävän selvästi, ja aksenttikaan ei paistanut läpi.

Saimme tilauksemme tehtyä yhden sanan lausein. Ennen tarjoilijan katoamista saamme lähes riittävän määrän haarukoita ja lusikoita. (Yksi haarukka-veitsi -pari puuttui.) Osa nautti kylmiä venäläisiä soppia alkuruuaksi. Olin seurueestamme sikäli fiksuin, että en nauttinut kylmiä soppia. Otin pasta “carbonaran”. Lainausmerkit menussa häiritsivät tuossa minua suuresti, mutta päätin mennä silti siihen suuntaan. Pasta oli hyvää, carbonaran kanssa oli vähän hiljaisempaa. Olut ei ollut varsinaisesti kylmää, eivätkä hiilihapot olleet ihan täysissä voimissaan.

Tarjoilijoiden tuodessa ruokaa pöytään he eivät käyttäneet sanaa “ole hyvä” millään kielellä. Saadessaan maksun tarjoilija ei käyttänyt sanaa “kiitos” millään kielellä. Jätimme silti 50 ruplaa tippiä, joka on lähes euro. Paalua on, nääs. Tästä tipistä kiitettiin sanomalla ei-mitään. En ole tyhjien kohteliaisuuksien suurin ystävä, mutta tuo oli yllättävän häiritsevää, koska se oli koko matkan ajan niin läpitunkevaa.

Viiden hengen ateria alkuruuilla ja oluilla maksoi euroissa karkeasti kympin per naama. Jos olut maksaa alle kaksi euroa ja pääruoka viisi euroa, ei voi kovin helposti valittaa pienistä puutteista, mutta koska olen tässä suhteessa lahjakas, onnistuin helposti valittamaan pienistä puutteista.

Annikki Tähden ohjeiden vastaisesti unohdamme Monrepos’n. Ajanpuutteen takia keskitymme keskustaan, ja pienen tallustelun jälkeen hankkiudumme takaisin laivaan.

View this post on Instagram

#Viipuri #Vyborg #Skyline

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Laivamatka takaisin on erilainen kuin matka Viipurin suuntaan. Suomalaiset turistit tekevät siitä erilaisen. Moni käy neuvottelemassa kanssamme kaikennäköisestä turhasta, vaikka emme hae kontaktia ulkopuolisiin. Emme toki itsekään olleet ihan täysin selviä loppumatkasta (kuohari 14 EUR per pullo tai 2 EUR per lasi, risteily kestää 5,5h), mutta me emme lähteneet hakemaan riitaa kenenkään kanssa. Tämä lähestymistapamme ei ollut täysin vastavuoroinen suomalaisten turistien kanssa. Isoin ongelma oli eräällä nokialaisella tyypillä, joka ei osannut englantia, mutta alkoi haastamaan nyrkkitappelua seurueemme ainoan ei-suomenkielisen kanssa, joka pelkästään olemassaolollaan kävi hänelle liialliseksi. Sinänsä on aikamoinen saavutus päästä Suomessa nelikymppiseksi ilman että ymmärtää edes muutamaa sanaa englanniksi. Koska uskomme rauhanomaiseen tapaan ratkaista asiat, selvisimme ilman käsirysyä.

Moni matkustaja kävi palatessa tunteelliseksi. Viipurin luovuttaminen ei ollut helppo paikka. Nykyisessä Viipurissa ei sen sijaan arkkitehtuuria lukuunottamatta ollut mitään suomalaista, minkä olisin noin lyhyellä reissulla löytänyt.

Olen iloinen, että kävin. Oli kiinnostavaa ja etenkin erilaista, mutta jäi fiilis, etten ihan heti palaa.

Vancouverista takaisin Suomeen

Kun olimme nähneet Seattlen kiertueellamme toiseen kertaan, astuimme taas junaan. Rajamuodollisuudet Kanadaan päin mennessä olivat paljon miellyttävämmät ja pienieleisemmät kuin toiseen suuntaan mennessä. Ne olivat yhden lyhyen lomakkeen täyttäminen ilman kiirettä ja kahteen kertaan passin vilauttaminen.

Tuo junareitti on aika näyttävä iltaa myöden ajellessa. Junan ikkunasta näytti tältä:

Meillä oli vain yö ja seuraavan päivän iltapäivään asti aikaa Vancouverissa. Kävimme viettämässä sen Granville Islandilla. Siellä on kaikensorttista tori- ja turistikotkotusta, joka vaikuttaa kelpaavan paikallisillekin.

Taisi olla ensimmäinen ruokakuva tältä reissulta tässä blogissa. Se on sitä siitäkin huolimatta, että ruoka ja juoma on ollut tällä reissulla tavallista parempaa.

Lyhyen Vancouver-päivän päätteeksi lastasimme itsemme junaan lentokentälle. Vähän harmitti mennä kotiin. Vancouver on yksi mukavimpia kaupunkeja, jossa olen koskaan käynyt. Tänne tullaan takaisin. Koska tämä kaupunki näytti sympaattisimmat puolensa meille, pitää käydä toisella rannikolla vilkaisemassa, mitä Toronto tietää. Siitäkin on puhuttu hyvää (…ja olisi lyhyempi lento ja kolme tuntia pienempi aikaero). Sekä Vancouver että Toronto ovat aina listalla, kun listataan maailman elinkelpoisimpia kaupunkeja. Jäin vähän fanittamaan Kanadaa.

Siinä se reissu oli. Tällä matkalla räpsin aika reippaasti kuvia. Reissun kuvista parhaat löytyvät Flickr-albumista.

Takaisin Seattlessa

Ajoimme Olympiasta Seattleen. Olympiasta lähtiessä näin I-5-tiellä kyltin ”Sleater-Kinney Rd” exitistä. Juuri sillä hetkellä vähän hävetti, etten ollut tiennyt aiemmin, mistä bändi Sleater-Kinney oli saanut nimensä ja että luulin sitä portlandilaiseksi bändiksi. (Tsekatkaa uusin levy, ihan käsittämättömän mahtava comeback.)

”The group’s name is derived from Sleater Kinney Road, in Lacey, Washington; where signs for Interstate 5 exit number 108 announce its existence”

Kun saavuimme takaisin Seattleen, tuntui kotoisammalta. Seattle on riittävän iso, että se tuntuu isolta kaupungilta, mutta riittävän pieni, ettei se tunnu saavuttamattoman etäiseltä verrattuna koti-Helsinkiin. En osaa eritellä, mikä siinä sai sen tunteen esiin.

Täällä tuntee heti, että ei ole siinä Amerikassa, jonka tunsi minuutissa Tillamookin huoltoasemalla pysähtyessä. Sillä huoltoasemalla, jossa on seinällä aseen kuva tekstin ”We don’t call 911” vieressä. Sillä huoltoasemalla, jonka lehtitarjonnasta vilkaisin tällaista materiaalia:

View this post on Instagram

Some journalism for breakfast.

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

View this post on Instagram

There's an app for that.

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Nuo esimerkit eivät olleet lehdestä mitenkään poikkeuksellista kamaa. Se oli tuota kannesta kanteen. Se on kirjoitettu porukalle, jolle tämä ei ole parodiaa, vaan ihan suora anthemi:

Tuon videon katsottuasi haluan muistuttaa, että esittäjä on avoimesti demokraatti ja tukenut sekä Bill Clintonia että Barack Obamaa. Videota katsoen se ei ole täysin ilmeistä.

Minulle on kaksi eri versiota Amerikan Yhdysvalloista. Toinen on äärikonservatiivi shotguns and pickups -porukka (armeijan rekrytoinnissa käyttämän poikkeuksellisen hyvin heille toimivan markkinointisegmentin nimi), joka mahdollistaa Trumpin ja yllättävän vähän rajoitetut ampuma-aseet. Toinen on sydämellinen, kaiken ymmärtävä ja höpsö porukka, joka näkyy minulle selkeimmin New Yorkissa, San Franciscossa ja Portlandissa. Vahvat huhut Austinin edustuksesta ovat toistaiseksi todentamatta.

Etenkin San Franciscoon ja Portlandiin verrattuna pohjoismaiset pääkaupungit näyttäytyvät yltiökonservatiivisina. Jos naureskelee jenkeille, jotka käsittelevät ”Eurooppaa” yhtenä kokonaisuutena, kannattaa skarpata itsekin. Jos ajattelee USAa yhtenäisenä kokonaisuutena, miltä tuntuisi ajatella, että onhan Kallio ja Kittilä sitä yhtä ja samaa, molemmissa puhutaan suomea? Miten San Francisco ja syvä etelä?

Seattlen keskustassa sekä kodittomia että narkkareita on aika reippaasti. Edes jenkkiskaalalla en muista törmänneeni näin paljoon missään kaupungissa. Jossain Etelä-Euroopassa reissatessani ehkä joskus. Eivät nuo tyypit ole järin uhkaavia, mutta onhan tuo päällekäyvän häiritsevää. On Helsingissäkin asunnottomia, mutta ei mitenkään tässä skaalassa. Jos olisin kaupunginisä, tuon hoitaminen olisi minun prioriteettilistallani todella korkealla.

Täällä on kiinnostavia alueita, kuten Capitol Hill, jossa on ihan kaikki ravintolat, jota voit ikinä haluta. Se on Kallion pinnanmuodostuksella varustettu Kreuzberg, johon on ripoteltu Castroa. Siellä on räkäistä raflaa, kallista raflaa, punkkia, Ferrari-kauppa, törkeän kalliita parhaillaan rakennettavia taloja, sateenkaarisuojateitä ja yliopisto.

Vaikka muuten olemme koettaneet kerätä tällä reissulla ravintolakokemuksia laajasti, kävimme kahteen kertaan Nue-nimisessä raflassa syömässä, koska siellä vaan oli niin hyvää safkaa. Niiden ruokalistalla jokainen rivi on eri maasta. En ymmärrä, mutta tykkään. Käykää siellä, jos satutte mestoille.

Seuraavaksi ulos Seattlesta ja maasta, takaisin Kanadaan iltajunalla.

Oregonin rannat

Pakkasimme kamat Camryyn (luotettava, hiljainen, täysin virheetön ja ihan hullun ankea auto, en ostaisi) ja huristimme Lincoln Cityyn. Olimme jo etukäteen vähän vilkuilleet sääennusteita. Täällä rantakaupungit ovat yllättävän viileitä. Portlandista rannikolle huitaissessa lämpötila tippuu viisi astetta. Rannalla ei pystynyt T-paidassa kävelemään, mikä oli aika iso muutos koko reissun tähän mennessä vallinneeseen hikiseen meininkiin.

Lämpötilan lisäksi näkymät muuttuvat reippaasti. Hiljennytään hetki hotellihuoneemme näkymän äärellä.

Pienet merenrantakaupungit länsirannikolla ovat yllättävänkin samanlaisia. Siinä on se 101, joka kulkee sen läpi, sitten sympaattisia pikkupaikkoja ja paljon pikkuisia taloja.

Lincoln Cityn erikoisuus oli intiaanikasino Chinook Winds. Kävi ilmi, että siellä on pokerihuone. Tiedätte, mitä tapahtuu, jos minulla on mahdollisuus päästä samaan pokeripöytään kännisten loogis-matemaattisesti heikkojen turistien kanssa. Jonkun verran plussaa tuli, muttei ihan dramaattisesti. Aika ankea kasino noin muuten.

Lincoln Citystä nousimme pohjoiseen pikaiselle Cannon Beach -visiitille. Meille oli passattu paikallisoregonilaistietoa siitä, että se on näyttävin noista. Tiedustelutiedot pitivät paikkansa – katsokaa nyt sitä!

View this post on Instagram

#cannonbeach #oregon

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Kaasuttelimme takaisin kohti pohjoista ja otimme pysähdyksen Astoriassa. Kunnioittaen craft beer -alueen meininkiä menimme syömään Fort George -panimolle. Pizza oli hyvää, olut vielä parempaa.

Olisimme voineet mennä matkan pitkin I-5-moottoritietä ja säästää pienen tovin, mutta Pacific Northwest on näyttävää, joten menemme maisemareittiä, enimmäkseen 101:tä pitkin.

Nyt olemme Olympiassa. Täällä on kokoisekseen kaupungiksi poikkeuksellisen eloisa kulttuuriskene, etenkin musiikissa. Tämä ei näy näin lyhyellä käynnillä kovin ilmeisesti. Vaikuttaa olevan kaupunki tehdä, ei niinkään kaupunki nähdä. (Minusta Helsinkikin on moinen verrattuna muihin eurooppalaisiin pääkaupunkeihin, ja se on kehu.) Ehkä siksi Rancid ja Hole ovat kirjoittaneet biisin tästä kaupungista.

Portland, Oregon

Olen katsonut Carrie Brownsteinin ja Fred Armisenin kirjoittamaa ja tähdittämää Portlandia-sketsisarjaa. Ellet ole tsekannut sitä vielä, tsekkaa. Se on yksi parhaista sketsihuumorisarjoista tällä hetkellä. Harmikseni joudun toteamaan, että rima ei ole korkealla, mutta Portlandia ylittäisi korkeammankin riman. Kysyin portlandilaiselta kollegaltani, että ”onhan se dokumentti, eiksjeh?” Hän vahvisti sarjan voimakkaan dokumentaarisuuden.

Kun saavuimme paikalle, mielikuva vahvistui. Hippejä ja hipstereitä silmänkantamattomiin. Olen OK tämän kanssa. Kaikki on orgaanista, artesaanista, vegaanista, gluteenitonta ja paikallista. Olen OK vegaanisen ja paikallisen kanssa, ja gluteenittoman kanssa, sikäli jos sinulla on keliakia.

View this post on Instagram

#portland summed up.

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Keskusta vaikuttaa pohjoisamerikkalaiselta versiolta Helsingistä. Juuret eivät ole kovin syvät, mutta joku läpitunkeva sympaattisuus on jopa keskustan jälleenmyyntiin keskittyvissä 90-luvulla rakennetuissa kortteleissa. Ja hei, sporia!

Kun vetää keskustasta pikkuisen sivuun, moni ympäröivä kaupunginosa on tosi symppis. Me majoituimme AirBnB:ssä Boisessa. Siellä Williams Street on täynnä juuri sellaisia aivan mahtavia syömä- ja juomapaikkoja, joita voisit tämän postauksen alkupuolen perusteella kuvitella sieltä löytyvän. Portland on maailman craft beer -pääkaupunki. Ei yllätä, että kahden tunnin sisään kaupunkiin saapumisestamme olimme jo napsimassa tasteria panimobaarissa. Tämä kyseinen panimobaari oli myös pyörävuokraamo. Tietenkin, olemmehan Portlandissa. Pyöränrunkoja oli katossa sisustuselementtinä. Oliko kalja hyvää? Todellakin. Koska kyseessä on baari ja olemme Portlandissa, se on lapsiystävällinen baari. Lähes kaikki muut ympäröivät pöydät olivat lapsiperheitä. Baarilla on oma leikkikenttä. Tämä on hämmentävää, mutta tykkään tästä.

Turistelimme myös muissa panimoravintoloissa, koska Portlandissa nyt vaan tehdään niin. Fat Head’s Brewery osoittautui oluen osalta myös erinomaiseksi. Fat Head’sin Head Hunter IPA ja Bumbleberry Honey Blueberry Ale (tarjottuna oikeilla pensasmustikoilla!) olivat parhaasta päästä tähän mennessä nähdyistä. Söin hampurilaisen, jossa oli mustikoita. Se oli hyvää. En ajatellut ikinä, että hampurilaiseen sopisivat mustikat. Enpä ajatellut samaa oluenkaan kanssa. Jälleen – hämmentävää, mutta tykkään tästä.

Matkalla Fat Head’sille paukkaamme hetken mielijohteesta Dr. Martens -kauppaan. Kaupassa meitä tervehtii hyvin positiivisessa hengessä portlandilaishenkinen myyjä. Juttelemme siitä, miten reissu on tähän asti mennyt. Kerromme, että olemme palanneet Twin Peaks -pyhiinvaellukselta. ALL BETS ARE OFF NOW! Tyyppi tsekkaa, kuinka sisällä olen. On hyvin nopeasti selvää, että näemme molemmat, että olemme molemmat hyvinkin sisällä. Olen aika iso fani, mutten yhtä iso kuin hän. Hänellä on Twin Peaks -tatuointi ranteessa. Hän on lukenut molemmat olennaiset Twin Peaks -kirjat. (Minä olen lukenut vasta kaksi kolmasosaa Frostin Secret History of Twin Peaksista, se on nyt lomalukemisena.) Molemmat ovat tsekanneet, mitä toissapäivänä tuotantotiimin julkaisema saitti muka-90-luvulta pitää sisällään.

Pitemmittä puheitta, nyt minulla on uudet Dr. Martensit.

AirBnB:mme oli ”ecocabin” isäntäperheemme takapihalla. Kumpikaan meistä ei tiedä, mikä on ecocabin. Yhtä kaikki, se oli symppis, kuten kaikki täällä. Tämä on selkeä yhdistävä tekijä kaikelle portlandilaiselle. Isäntäperheemme varoittivat, että siellä joskus voi tulla vastaan opossumi.

H: ”Have you named the possum?”
T: ”Well, the new one hasn’t been named, but the previous one was called Blossom.”
H: ”So, let me get this straight, Blossom was an awesome possum?”

We both saw what we both did there.

Opossumin lisäksi mökin takana on pesukarhujen pesä. Siellä on emo ja kaksi poikasta. Olen melko varma, että monet eivät jaa mielipidettämme, koska pesukarhut pistävät paikat päreiksi, varastavat kaiken ja levittävät tauteja – mutta ne myös ovat pieniä ja karvaisia, joten automaattisesti tykkäämme niistä. Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen niistä tuli meidän suosikkijuttumme tässä ecocabinissa.

Portlandin turisteista turistein juttu on Portland Japanese Garden. Onneksi se on myös tosi mukava. Iso ihan viimeisen päälle hoidettu japanilainen puutarha. Mistä tahansa kohtaa pystyi ottamaan valokuvan, ja se näytti vakuuttavalta.

View this post on Instagram

Saija @ #portlandjapanesegarden

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

View this post on Instagram

#green #portlandjapanesegarden

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

View this post on Instagram

#green. #portlandjapanesegarden

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Koska Portland on cool ja täynnä vaihtoehtoista ihan-mitä-tahansa, on täysin ilmeistä, että tällä seudulla frisbeegolfataan. Kävimme kahdella poikkeuksellisen hyvällä radalla. Pier Park oli hyvä rata.

View this post on Instagram

Saija driving in #pierpark. #discgolf

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Milo McIver State Park oli vielä parempi. Se meni kolmen parhaan radan joukkoon, jolla olen pelannut. Skellefteå ja Järva Ruotsissa ovat edellä, mutta tuo taisi juuri viedä kolmossijan Santa Cruzin De Laveagan nenän edestä.

View this post on Instagram

Saija driving in #milomciver Park. #discgolf

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Milo McIverissä oli todella pitkiä väyliä. Olin ottanut mukaan painoa säästelläkseni vain putterin ja keskimatkan kiekon. Toinen väylä oli yli 1000-jalkainen (=yli 300 m). Nyt tarvitsisi draiveria.

Jaa että Suomi-poika tarvitsee draiveria? Kakkosväylän pusikossa oli jonkun hukkaama merkkaamaton helsinkiläisen Westside Discsin Boatman-draiveri, jossa pohjassa luki markkinoijan maan mukaan Suomi Finland. (Ruotsissa ne ovat Latitude 64:n tehtailla valmistettu, muttei siitä hirveästi huudella.) Spekseiltään se on hyvin lähellä sitä draiveria, jolla normaalisti heitän pitkät heitot. No tämäpä osuvaa. Nyt minulla on loppukierrokselle draiveri. Asioilla on tapana lutviintua.

Tällä lyhyellä kokemuksella Portlandista olisin ihan valmis muuttamaan tänne. Voin sanoa saman Vancouverista. Käsittämättömän symppiksiä kaupunkeja. Ei se Seattlekaan huono ole, mutta tässä vertailujoukossa se ottaa pataan.

Tämän kaiken nähneenä hyppäsimme autoon ja ajoimme rantaan Lincoln Cityyn.