Bridge School Benefit Mountain View’ssa

Googlen naapurissa Mountain View’ssa oli viikonloppuna Neil Youngin järjestämä Bridge School Benefit -keikka. Koska olin onnekas ollakseni juuri sopivaan aikaan täällä, olihan sinne mentävä. Kirjoitin siitä pitemmälti rokkiblogiin.

Break

Mainokset

Hacker Dojo, Mountain View

Hacker Dojo is a non-profit community center open 24/7 for people who enjoy building things with their minds.” ”You don’t need to be a programmer to use/enjoy the space.”

Istun Hacker Dojossa ajatuksena kirjoittaa. Koetan saada uusia stand up -juttuja kasaan ja muutaman blogipostauksen aikaan. Syntyy jotain. Ei paljon, mutten stressaa, koska olen lomalla.

Ympärilläni isossa paloihin jaetussa teollisuushallissa on moderneja hakkeristereotyyppejä. Ei niitä, jotka olivat 80-luvun elokuvien nörttejä, vaan niitä, jotka olivat The Social Networkin hupparihiippareita. UNIX-partaäijiä ei juuri näy, kuin ei myöskään introvertteja kekkoslasit päässä.

Vanha tyyppi vastapäätäni suoristelee EFF-lippistään. Takanani hupparityyppi Dr. Dre -kuulokkeet korvillaan nakuttaa koodia MacBookiinsa, jossa on ”Fail fast. Succeed faster.” -tarra.

Tässä hallissa Applella on 90 prosentin markkinaosuus. Jos miettii, mikä on geekin, nerdin ja dorkin ero, voi tulla tänne vilkaisemaan. Täällä on nolla dorkia, muutama nerd ja loput geekkejä.

Viihdehuoneessa aasialaiset vääntävät keskenään pingistä, koska he eivät välitä stereotyypittelystä. Aulassa vanha intialainen tyyppi soittelee kitaralla pehmeitä akustisia lauluja käyttäen erikoisia (joskin toimivia) täppäyksiä ja huiluääniä. Sisäänkäynnin vieressä on fillariräkki, jossa roikkuu kalliita maastopyöriä. Kirjahyllyssä on liuta teoksia, jotka ovat niin tekkiä, etten kaikista edes ymmärrä, mihin ne liittyvät.

Kaikki huoneet on merkattu Aperture Laboratories -symbolein. Meininki on tosi symppis. Ehkä juuri siksi Hacker Dojon ensimmäinen sääntö on “Don’t be a dick.” Tällainen olisi kiva Helsingissäkin.

Hacker Dojo

Autoilu eteläisessä Piilaaksossa

Jos liikkuu San Franciscon ulkopuolella, täällä auto on aika lailla pakollinen. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta tämä maa on rakennettu yksityisautoilun varaan. Katsoimme, millä pääsisimme sunnuntaina Sunnyvalesta julkisilla Mountain View’n Shoreline Amphitheatrelle. Matka-aika julkisilla: 1 h 10 min. Matka-aika omalla autolla: 10 min. Ymmärsimme pointin.

Homma toimii kuitenkin kunnolla. Kunhan vetää jämäkästi, mutta relasti ja on oikeat välineet, ei ole mitään hätää. Hyvä niin, koska autoilusta tulee väkisinkin aika iso osa arkipäivää täällä.

Avain miellyttävään suhailuun on kännykkäpohjainen navigaattori. Koska navigointisoftissa tiedetään koko ajan, missä on minkäkin verran ruuhkaa, kännykkä osaa kertoa, mitä reittiä kannattaa mennä juuri nyt. Navigaattorin kanssa täällä ajelu on ruuhkista, kovista ajonopeuksista ja monimutkaisista liittymistä huolimatta yllättävän helppoa.

Täällä autoilu on tehty helpoksi. Opasteet ovat pääpiirteittäin hyviä, kaistat leveitä ja niitä on riittävästi. Pitäähän sen helppoa olla, että täällä paikalliset voisivat ajaa yli puolitoistakertaisessa 0,8 promillen humalassa suomalaiseen sallittuun verrassa.

Oikealle kääntyminen punaisista huolimatta on erinomainen paikallissääntö. Luulisi, että tuohon ei totu. Todellisuudessa tuohon tottumiseen kestää kaksi risteystä, ja sen jälkeen se tuntuu ihan luontevalta – niin luontevalta, että suomalaiset perussäännöt tuntuvat oudolta. Miten niin punaisilla ei saa kääntyä oikealle, jos muistaa varoa vihreillä tulevia?

Hybridejä ja sähköautoja näkyy täällä paljon. Hybridit ovat sen verran arkisia, etten puhu niistä sen enempää. Hybridejä odottaisikin näkevänsä, mutta myös täyssähköautot ovat yllättävän kovassa nousussa. Tesla ei ole mikään harvinaisuus. Chevy Volt ja Nissan Leaf ovat ihan arkipäiväisiä autoja, vaikkei nyt ihan yhtä yleisiä ole kuin Corollat. Suomessa en muista nähneeni yhtään sähköautoa, jossa ei olisi jonkun firman tarrat kyljessä. Täällä bensa on halpaa. Silti porukka haluaa ostaa sähköautoja. Nyt olisi lainsäätäjillä paikka houkutella suomalaiset huristamaan reippaasti puhtaammin ja etenkin tehokkaammin.

Lähes kaikki normaalit autot täällä ovat automaattivaihteisia. Vaikka nyt keski-iän lähestyessä uhkaavasti olen antanut periksi sille, että automaattivaihteinen on oikeasti manuaalia kivempi (joo, vaihdoin keväällä automaattiin), en anna sille periksi, että halvat nelivaihteiset automaattilaatikot olisivat millään tavalla kelvollisia.

Jos vaihteita on vain neljä, uhrataan kiihtyvyys, bensatehokkuus ja huudatetaan moottoria moottoritienopeuksissa ihan tarpeettomasti. Muistatteko, kun 80-luvulla käsivaihteisissa oli luksusta, jos oli viides vaihde, mutta nyt jokaisessa perusautossa on viisi vaihdetta? Jos se ei olisi niin olennaista, niin kai jossain halpamallissa köyhäiltäisiin edelleen neljällä? Automaateissa on tätä nykyä kuusi-, seitsemän- ja kahdeksanvaihteisia laatikoita. Nyt olisi aika kaikilla autovalmistajilla hypätä nykyaikaan.

Koska meillä on täällä vuokralla Toyota Corolla, voimme helposti parkkeerata parkkihalleissa pienille autoille varattuun ”compact”-parkkiruutuun – tai kuten niitä Suomessa kutsuttaisiin: parkkiruutuun. Parkkeeraaminen on täällä vähän liiankin helppoa. Mahtuisi paljon enemmän, jos vedettäisiin tiiviimmin.

Museoita

Olen rampannut täällä museoissa kuten kunnollisen turistin pitääkin. Piilaakson museot ovat tavallista geekimpiä. Jokainen mesta, jossa olen käynyt, on ollut jollain tavalla tekkivaikutteinen.

Kävin Intel Museumissa nopsaan kääntymässä. Museo ei maksa mitään, mutta toisaalta ei ole myöskään järin iso. Ihan hyvä fiilis tuli, että kävin, mutta en olisi kovin kaukaa tänne ajanut. Kävi ilmi, että mikroprosessorien valmistuksesta ei saa ihan hirvittävän jännittävää museota aikaan.

Intel

Terveiset 1980-luvulta!

Terveiset 1970-luvulta!

Kävin myös Applen pääkonttorilla One Infinite Loopissa. Tiesin etukäteen, että siellä ei ole mitään museoita tai kiertokäyntejä, mutta siellä on maailman ainoa Apple-vaatekauppa. Ostin yhden paidan. Been there, done that, got the T-shirt.

Kävin T-paitaostoksilla

The Tech Museum of Innovationissa on parhaillaan käynnissä Star Wars -näyttely. Panin Adidaksen Star Wars -tennarit jalkaan ja menin paikan päälle. Näyttelyssä oli paljon kamaa leffoista. Etenkin osien IV-VI kuvauksissa käytetyt pienoismallit olivat näyttäviä, kuten myös alkuperäiset asusteet.

Otin paljon kuvia. Alla muutama, museosetissä enemän.

Millennium Falcon

What seems to be the problem, officer?

Pääpaino näyttelyssä oli alkuperäisissä Star Wars -leffoissa, mutta muutamia juttuja myös osista I-III oli mukana. En ottanut yhdestäkään niistä kuvaa, koska minulle niitä leffoja ei ole olemassa. En ole edes nähnyt osaa III. Hitot 2000-luvun Star Warseista.

Kierroksen lopuksi oli Millennium Falcon -simulaatio hämärässä kuuden hengen pikku-IMAX-teatterivirityksessä. Jostain syystä se oli enimmäkseen viiden minuutin avaruustiedepläjäys. Ihan sama, näyttävä ja puolikiinnostava oli.

Koska olin arkipäivänä iltapäivällä liikenteestä, oli hiljaista. Millennium Falconiin mahtui kuusi kerralla, ja olin jonon seitsemäs ihminen. Kun muut menivät sisään, jäin kaksin odottelemaan museotyöntekijän kanssa. Noin seitsenvuotias lapsi kipittelee paikalle ja kysyy museotyöntekijältä, mikä tämä laite on.

“It’s a Millennium Falcon simulation, a small movie experience.”
“What’s a Millennium Falcon?”
“It’s Han Solo’s ship.”
“I don’t know who Han Solo is. I don’t know much of Star Wars.”

…ja juniori kipittelee pois. Museotyöntekijä katsoo minua tyrmistyneenä silmät ymmyrkäisenä.

M: ”Did he just say that?”
H: “Yeah, his visit is going to be weird if he hasn’t seen Star Wars. …’what’s with the tall hairy guy…’”

Falconiin tulee tilaa. Museotyöntekijä ohjaa minut sisään.

M: ”You are going to be flying solo… ….Han Solo!”

Näytän Fonzie-tervehdyksen ja totean asiaankuuluvasti “Ayyy!” Tämä puujalkamestari on luultavasti innoissaan siitä, että näyttely on kaikista mahdollisista Tech Museumin halleista juuri Parkside Hallissa.

Näyttelyn jälkeen päätin tutustua San Josen keskustaan. Kävelen ulos hallista ja panen Google Mapsiin haun “San Jose Downtown”. Yllätyksekseni huomaan olevani San Josen keskustassa. Se ei aivan täysin näytä Kalifornian kolmanneksi suurimman kaupungin (ja Yhdysvaltain kymmenenneksi suurimman kaupungin) keskustalta. Tassuttelen ympäriinsä ja totean, että onpa rauhallinen paikka. Ei ole ihme, että tuo on keikkunut monena vuonna kärjessä, kun on haettu turvallisinta isoa kaupunkia.

Ohitseni pyöräilee nuori nainen yksipyöräisellä kuulokkeet korvilla. Hän ei hirveästi katsele liikennettä, vaan tekstaa puhelimellaan ajaessaan. Totean, että keskusta on nähty ja palaan Sunnyvaleen.

Yksipyöräisellä kuulokkeet korvilla ajaessa voi samalla tekstata.

HEL-AMS-SFO

Edessä on vajaa parikymmentä tuntia lentomatkailua ja kymmenen tunnin Helsinki-Piilaakso -aikaero voitettavana. Lento lähtee aamuseitsemältä lauantaiaamuna, joten taktikoin. Valvon edellisen yön, hyvästelen kissat ja lähden neljältä bussilla kohti lentokenttää.

Neljältä bussilla kohti lentokenttää lähteminen tarkoittaa samalla sitä, että Rautatientorin vaihdon kohdalla bussi täyttyy porukalla, joka on vetänyt perjantaisen baari-illan pitkäksi. Tunnelma on tiivis. Bussin täyttää suomalaisin mahdollinen haju: sekoitus aamuyön humalaa ja vaivihkaa bussiin kuljetettua pitakebabia.

Bussimatka sujuu kuten tällaiset matkat sujuvat. Takanani oleva seurue korkkaa ei-ihan-huomaamattomasti oluet ja miettii jatkostrategiaa, koska mukana on vain yksi olut, mutta kotona on paljon lisää. Käynnissä on keskustelut siitä, kenen luo sopii tulla sekaparein kahdenkeskisille jatkoille ja kenellä sitä kaljaa olikaan, vaikka se juuri edellisessä virkkeessä mainittiin.

Yhtäkkiä vain lähestukoon huomaamattomassa humalassa oleva hyväntuulinen täysin poikkeuksellisen sievä nainen tulee juttelemaan yhdelle ryhmän jäsenistä. Hän kertoo, että katuisi sitä, jos ei olisi tullut juttelemaan ja jo vähän säikähti, että lähteekö se tyyppi aiemmalla pysäkillä pois, kun jo nousi ylös.

Yllättyneen oloinen soseinen tyyppi avaa keskustelun siitä, että miten tästä päästäisiin jatkoille. Naisen järkähtämätön suunnitelma on kuitenkin ajaa perille tätinsä kämppään, nukkua muutama tunti ja lähteä heti aamukymmeneltä ajamaan takaisin kohti Pohjanmaata, jossa pitää olla aikaisin.

Tyyppi yrittää tehdä tekemättömästä paikasta tehdyn paikan, muttei onnistu. Lopulta tyypin kaverit hälyttävät, että nyt on heidän pysäkkinsä. Tulee äkkilähtö. Kukaan ei ota kenenkään yhteystietoja ylös. Mikä helvetti teitä vaivaa?

Saavun lentokentälle hyvissä ajoin. Istun portin viereen ajatuksena luoda jotain, joku stand up -rutiini tai edes blogiin kiinnostavia huomioita arkipäiväisten tapahtumien yllättävistä käänteistä. Koska olen siihen mennessä valvonut huonosti nukutun yön jälkeen 21 tuntia, en saa kasattua edes kahta lausetta peräkkäin. Huomioitteni terävyys on samaa luokkaa kuin stereotyyppisen viiksekkään taksikuskin pyytämättä asiakkaalleen esittämä yhteiskuntakritiikki. Totean, että on parempi lopettaa kirjoittaminen ja katsoa läppäriltä pari jaksoa jotain komediasarjaa.

Pääsen koneeseen. Kirjaan tähän muistikuvani ennen Amsterdamia: Istun alas odottamaan koneen nousua. Herään kiihdytykseen. Nukahdan uudestaan kesken nousun. Säpsähdän hereille ja huomaan, että jossain vaiheessa turvavyövalot on sammutettu, joten voi laittaa musiikin päälle. Päätän viihdyttää itseäni sivistyneesti Miles Davisin Bitches Brew’lla, koska en ole kuunnellut sitä kuin pari kertaa puolivaloilla, vaikka se on kuulemma mestariteos. Kuulen avausraidasta muutamia tahteja ennen kuin sammun uudestaan.

Eteeni ilmestyy voileipä. Työnnän sen väkisin naamareikääni, koska edellisestä ruuasta on jo tovi. Kroppani antaa periksi tämän itsensä ravitsemisen ja urheilusuorituksen välimaastossa olevan saavutuksen alla ja sammun taas. Herään, kun kuulutetaan, että olisi laskeutumista tarjolla. Hymyilen hetken ja kesken laskeutumisen taas pimenee. Havahdun, kun kone on jo Amsterdamin lentokentän portilla.

Amsterdamin lentokenttä on iso, vaikkakin selkeä. Koska olen unentokkurainen ja väsynyt, asiat tuntuvat vaikeilta. Mihin taskuun pitää laittaa puhelin, mihin passi ja onko dorkaa pitää näitä isoja kuulokkeita kaulassa? Mikään taulu ei tunnu näyttävän, mistä koneeni lähtee. Hetken mietittyäni tajuan, että taulut näyttävät vain kyseisen terminaalin koneet. Normaalitilassa tämä olisi ollut kirkasta. Nyt on vähän usvainen olo.

Kävelen pois terminaalista kohti jotain muuta terminaalia skannaten silmilläni taulua, joka kertoisi terminaalini ja lähtöporttini. Tauluja ei näy, ainoastaan vastaan käveleviä vuorokauden valvonutta meikäläistäkin sekavampia ihmisiä, jotka habituksesta ja sijainnista päätellen arvostavat vaihtoehtoisia päihteitä.

Lopulta löydän automaatin, jonka nimi on joku transfer tai connection tai mitä ikinä minun tilanteeseeni liittyvää se nyt onkaan. Lähestyn automaattia kunnioituksella. Boarding passin, etunimeni ja varausnumeron syötettyäni (pelkästään yksi näistä ei riittänyt – ja miksi helvetissä se kysyy pelkän etunimeni) laite kertoo, että terminaali G ja portti 4 on se, mikä on minun kohtaloni.

Muutama tunti Amsterdamista koneeseen nousun jälkeen lopulta iskee hetki, jossa tilanteen tajuaminen iskee. Pitkä odotus on ohi ja pääsen lopulta viettämään taas aikaa Saijan kanssa. Minulla on viisi viikkoa lomaa ja kahden kuukauden yksinasuminen on ohi. Pääsen karkuun syystalvea, jonka ensimmäisiä lumisateita katsoinkin Helsinki-Vantaan ikkunasta.

Helpotus, ikävä ja yleinen väsymys laukeaa ja olen tovin ihan kuutamolla ja palasina. Kesken kaiken itseni kasailun lentoemäntä kysyy kelpaisiko kahvit tai tee. Koska en halua piristyä, nyt ei oteta kofeiinia sisään. ”Ehkä jotain muuta?” Koska on vielä seitsemän tuntia siihen, kun minun pitäisi olla perillä ja hereillä Kalifornian aamupäivässä, kieltäydyn houkuttelevasti esillä olevasta konjakista. ”No, ehkä hieman unta sitten”, lentoemäntä toteaa. Vuosien asiakaspalvelukokemus tunnisti tarpeeni aika tarkkaan. Toki olin saattanut antaa vinkin sillä, että koko tähänastisen Amsterdamin aikaa 9.50 lähteneen lennon ajan nuokkunut kuola valuen leuka rinnassa.

Väsy näkyi päälle monin samassa teemassa pysyvin tavoin: Päälläni on terävänpunainen huppari, jossa on iso voimakkaasti punertava silmämuna. Päässäni on kaksi silmäkuoppaa, jossa on yhden huonostinukutun ja yhden valvotun yön punertamat silmät. Monilla Amsterdamista suoraan tulevilla on myös yllättävän punertavat silmät. Ehkä he ovat kanssa liikuttuneet tai väsyneitä. Voi olla muitakin selityksiä.

Mietin tilannetta ja panen kuulokkeisiin Tim Minchinin joululaulun White Wine in the Sun soimaan. Onhan se joululaulu, mutta vielä enemmän se kertoo siitä, kuinka kaikki on hetken loman ajan pysähtynyt ja läheiset, jotka eivät ole toviin nähneet, juovat valkoviiniä auringossa lämpimässä. Minchinin aurinko paistaa Australiaan. Minä vietän nyt tovin Kalifornian lipun alla ja juon punaviiniä auringossa Saijan kanssa Sunnyvalessa.

Nyt on lämmin.