Berliini, jälleen!

Ei minun Berliiniin pitänyt oikeastaan mennä, mutta kun nyt halpaa lentoa oli tarjolla ja Hotwire.comin kautta majoitus Kreuzbergista napsui reilut 20 EUR per päivä -hintaan, niin pakkohan sitä oli.

Berliner Unterwelten

Koska nyt on jo viitenä vuotena peräkkäin Berliinin reissu tehty, ihan ilmeisimpiin turistinähtävyyksiin ei tule mentyä. Yksi iso missaus oli kuitenkin: Berliinin tunneliverkostot – Berliner Unterwelten. Kävin tällä reissulla siellä ydinsotabunkkerikiertueella. Pikainen tiivistelmä: suurin osa bunkkereista olisi ydiniskun sattuessa ollut yhtä tyhjän kanssa, koska rakennusvaiheessa ei ollut laskelmissa otettu ihan kaikkea huomioon.

Kävimme ensin yhdessä väestösuojassa ja puhuime II Maailmansodasta. Tämä jälkeen meidät lastattiin junaan ja esiteltiin toisen kemiallisen sodan väestösuojan desinfiointisuihkut. Vitsi yrittää kirjoittaa itse itseään, mutta pitäydyn vakavilla aiheilla vitsailusta.

Jos on jäänyt epäselväksi, olisiko ydinsota ollut hyvä asia, niin ei kuulemma olisi. Uskon tässä historioitsijoita, enkä lähde ”ei sitä tiedä ennen kuin kokeilee” -lähestymistapaan lainkaan.

Suosittelen kiertuetta voimakkaasti, paitsi kaikkein klaustrofobisimmille. Jotkut käytävistä ovat aika ahtaita ja toista tuntia ikkunattomassa tilassa voi kuumottaa.

Vakavaa kommunikaatiota

Jotkut tyypit tuolla kommunikoidessaan toisella kielellä eivät ihan saa nyansseista kiinni ja ottavat asiat kovin kirjaimellisesti. Kävin tällaisen keskustelun kahvilassa:

H: ”Do you have a wifi here?”
”Yes.” [Saksalainen versio tonnin seteli -ilmeestä.]
”…. …. ….could I please have the password?”
”Yes.”

Ehkä hän oletti, että vain olen tekemässä tutkimusta, että mitä palveluita kahvila tarjoaa.

Hetkeä myöhemmin:

H: ”Is there a men’s room here?”
”A what?”
”A toilet.”
”Yes, go that way and follow the signs that say double-u-c.”

Henkilö, jolle termi men’s room ei ollut tuttu, oletti, että en välttämättä tunnista kirjainyhdistelmää WC.

Stand up -komediaa

Koska Berliinissä on yllättävän vireä englanninkielinen stand up -skene, kävin katsomassa kahta eri komiikkailtaa. Toinen oli yhden tyypin tunnin soolon kenraaliharjoitus. Ei vakuuttanut lainkaan, kiitos luotaantyöntävän asennoitumisen, joten enpä mainitse nimeltä häntä. Se oli neuköllniläisessä baarissa, jonka nimi oli Laika, seinillä oli Marxin kuvia kuvatekstillä ”Don’t mess with Kalle.” ja seinän tekstissä julistettiin yleislakkoa 2.2.2020. Esiintyjän redpill-henkinen lähestymistapa ei ollut kyseisessä mestassa ihan kotonaan.

Toinen komiikkailloista oli sisällöltään paljon parempi ja paikka oli erittäin kiinnostava. Kiinnostava ei välttämättä ole yksistään hyvä juttu. Mesta oli Griessmühle. Se on syrjäisen 200 metriä pitkän isolta osin valaisemattoman ja kokonaan liikennöimättömän umpikujan päässä oleva klubitila. Normaalisti siellä järjestetään jonkinsorttista tanssimeininkiä (mikä oli ilmeistä äänilaitteiston ylihyvästä laadusta kaikkeen muuhun nähden), mutta torstaisin siellä on stand up -komediaa karuissa oloissa. Lava tehty siirtolavoista, penkit puutarhameininkiä ja vessat teknisesti olemassa. Silti, se on punk rock ja sikäli hyvä.

Griessmühle ennen esitystä

Griessmühle oli viileä. Jätin takin päälle koko setin ajaksi. Huomasin, että he lämmittävät klubitilan yhdellä puukamiinalla. Otin siitä kuvan, koska ette te muuten uskoisi.

Griessmühle

Vaikka iso osa esiintyjistä oli open mic -pohjalla, materiaali oli oikein viihdyttävää. Berliini ja paikan marginaaliluonne vaikutti siihen, että esiintyjät käyttivät aiheena humehia. Paljon enemmän ja useammin kuin muissa mestoissa. Niin paljon enemmän, että yksi illan esiintyjistä vetäisi lavalla bongin esille ja alkoi tuprutella.

Pääesiintyjä (joka käsitteli aiemmin mainittua aihetta olennaisesti vähemmän) oli Drew Portnoy, joka on ensimmäinen koomikko, jonka olen ikinä tässä kaupungissa nähnyt ja joka pelasti meikäläisen hasardilta Joe’s Barissa neljä vuotta sitten. Hän on yksi niistä noin kolmesta-neljästä tyypistä, jotka tuntuvat tekevän kaikki Berliinin englanninkieliset komiikkajutut. Ihan ansiostakin on, pätevä typpi, ja symppis kanssa.

Berliini on jälleen nähty. Lentokentälle ja SASiin. Berliini on niin punk, että jopa lentokentän kyltitys muistuttaa minulle, miten Ramonesin Blitzkrieg Bopin soinnut menevät.

This is how you play Blitzkrieg Bop

Mainokset

Amsterdam: Erilaista!

Koppasin Lontoosta Easyjetin halpalennon Amsterdamiin. Maksoi £33.65, mitä pidän kohtuullisena hintana. Nihkeyttävänä puolena oli se, että lento lähti Southendin lentokentältä, johon sinänsä ei ollut sen kalliimpaa mennä kuin muillekaan lentokentille, mutta hitaampaa. Ensin möngitään junalla pitkälle ja sitten vielä korjaustöiden pakottamana bussilla parikymmentä minuuttia.

Amsterdamin pää on ihan päinvastainen. Parikymmentä minuuttia raiteita pitkin, ja olenkin jo hotellilla Leidsepleinin kupeessa. Tuossa on miinuspuolikin: koneet lentävät kaupungin yllä melko matalalla ja pitävät mekkalaa.

Amsterdam on muutenkin erilainen. En mitenkään pystyisi näkemään, että Helsingin kaupunki tapetoisi kadut ja Leidsepleinin valotaulut tällaisilla tiedotteilla:

En näkisi Helsingin tekevän samanlaista kampanjaa.

Foursquarekin on erilainen Amsterdamissa, kun kysyy, että mikäs täällä on hauskaa:

I and Foursquare disagree on the definition of fun.

Suosittelen Anne Frankin taloa, mutten voi oikein sitä hauskanpidoksi kutsua.

Käväisin vilkaisemassa myös parinkymmenen minuutin päässä sijaitsevan Haarlemin pikkukaupungin. Se ei paljoltikaan muistuttanut New Yorkin Harlemia, joka on nimetty Haarlemin mukaan. Ei ollut Apollo Theatrea. Vaikka kaupunki on pienehkö, siitä saa Amsterdam-viban. Katsokaa nyt tätä:

Haarlem

Paikalliset eivät näytä ottavan pyhiä symboleja kovin vakavasti.

Haarlem

Jottei Amsterdamin reissu olisi vain baareissa rymyämistä ja päämäärätöntä tallustelua kanavien varrella, oli käytävä Rijksmuseumissa, joka aiemmilla käynneillä oli ollut suljettu. Vakuuttavaa, joskin minun makuuni liiaksi 1500-1600 -luvun maalaustaiteeseen painottunutta. (Enemmän räjähdyksiä ja autotakaa-ajoja pitäisi olla!) Jengimerkkejä näytettiin kuitenkin jo tuona aikana.

Gang signs

Jotta turisteilu olisi täydellistä, Rijksmuseumista piti jatkaa parin korttelin päähän Heineken Beer Experienceen. Jos se kuulostaa todella falskilta turistiloukulta, niin sitähän se on. Se oli kuitenkin viihdyttävä turistiloukku ja hintansa arvoinen. Tuosta ei enää turistimmaksi pääsisi kuin kävelemällä lähimmälle grillille vetäisemään vlaamse vritesit. Kävelin lähimmälle grillille vetäisemään vlaamse fritesit.

Torspoilin kaupungissa pari päivää ja hyppäsin jälleen lentokentälle ja Easyjetillä kohti Berliiniä. Tällä kertaa matka maksoi 43,85 EUR, eli saman verran kuin Intercity-juna Helsingistä Tampereelle ja ravintolavaunussa tuopillinen olutta.

 

Lontoo: Englantilaisimpia asioita

Englantilaisimpia asioita tällä reissulla:

Paikannimi ”Piccadilly Circus”. Ei ole mitään maskuliinista tapaa ääntää sitä.

Nihkeä (joskin edullinen) hotellihuone, jossa toivomisen varaa jättävä LVI ja hobittiovet.

Hobbit doors.

Joe Strummer -muistomuraali.

Hey Joe.

Sanan ”imperial” käyttäminen viittaamaan muuhun kuin mittayksiköihin tai Star Warsin Imperiumiin. Imperial War Museumissa ei ole valomiekkoja.

Tämä kauppa:

The Most British Thing Ever

Bloomsbury Theatressa nainen, joka sanoo maailman englantilaisimman tokaisun: ”There is a queue to the loo, because the upstairs plumbing is broken.” Aion rakentaa brittipopbiisin tuon virkkeen ympärille.

Lontoo: Pubivinkkejä

Covent Gardenissa on poikkeuksellisen pätevä craft beer -pubi Craft Beer Company. Sieltä löytyy useammankymmentä erilaista pienpanimo-olutta hanasta. Jos sattuu soitinkaupat kiinnostamaan, monet Lontoon olennaisimmista kaupoista ovat heti parin korttelin päässä Denmark Streetillä.

Kun pölähdin ulos Bloomsbury Theatresta komiikkaa katsomasta, kävin moikkaamassa Lontooseen muuttanutta kaveria Euston Tapissa, joka osoittautui myös poikkeuksellisen hyväksi mestaksi. Toisin kuin missään tietämässäni eurooppalaisessa baarissa, siellä oli kolmea erilaista Lagunitasta hanassa.

Suomalaisesta näkökulmasta on kuitenkin hämäävää, että pubit menevät kiinni puoli kahdeltatoista. Minä kun luulin, että Suomessa on tiukkaa aukiolojen kanssa.

Lontoo – elävää viihdettä

(Jos tämä vaikuttaa tutulta, se johtuu siitä, että tämä on ristikkäispostaus komiikkablogini kanssa.)

Hei hei, kallis, kylmä ja kostea Suomi. Lähdin Lontooseen, jossa on halpaa ja aina timanttiset säät. Tällä matkalla oli kaksi keskeistä teemaa: satunnainen pällistely ja elävä viihde. Koska aiemmilla reissuilla vakioturistinähtävyydet oli hoidettu, ei tarvinnut käydä katsomassa, mitä kaikkea siistiä British Museumissa olikaan tuotu Egyptistä.

Nautin elävästä viihteestä kahden komiikkaillan verran. Yksi Comedy Storessa ja yksi hyväntekeväisyyskeikka Bloomsbury Theatressa. Lontoossa vaan pitää mennä katsomaan komiikkaa, koska se on yksi maailman kolmesta komediapääkaupungista. (Muut: New York, Los Angeles.)

Comedy Store on erittäin takuuvarmaa kamaa – joskin tällä kertaa ei ollut ihan niin supertimanttinen ilta kuin aiemmilla kerroilla. Normiesiintyjien lisäksi kaksi uutta aktia oli siellä myös tekemässä viisiminuuttisen, kuten aiemmillakin kerroilla. Toisesta näki todellakin, miksi uudelle aktille oli annettu tilaisuus Comedy Storessa. Toisesta ei. Se olisi ollut satunnaisessa helsinkiläisessä open mic -illassa ollut keskimääräistä heikompi. Pääesiintyjät olivat tasaisen varmoja, mutta aiempien kertojen “holy shit, tämä on ehkä kovinta ikinä” -fiilis ei päässyt syntymään.

Kävin myös vilkaisemassa Bloomsbury Theatressa Sex Appeal IV -hyväntekeväisyysshow’ta, jolla kerättiin varoja Brook-hyväntekeväisyysjärjestölle. MC:nä oli Al Murray, joka vetää settinsä Pub Landlord -hahmolla. En ole stand upissa hahmokomiikan ystävä, mutta tässä tapauksessa pitää tehdä poikkeus. Saatana, että oli kova. Loppuunmyydystä teatterista Al poimi neljä tyyppiä, joiden kanssa hölmöiltiin aluksi ja myöhemmin tehtiin callbackeja about jokaisen aktin välissä. Kaksi näistä oli Erik the Swedish Viking ja Henry The Finn, digital marketer (arvatkaa, kuka). Joko teatterissa on paljon pohjoismaalaisia, tai sattuma korjasi satoa.

Tiesin, että siellä oli paljon esiintyjiä. En ymmärtänyt täysin, kuinka paljon. Oletin, että ei se ihan loputtomiin kestä, ja sovin tapaamisen kaverin kanssa teatterlin liepeille 3 h 15 min aloituksen jälkeen. Olin väärässä. Kesti 3 h 40 min. Rahalle vastinetta.

Pari päivää Pariisin Charlie Hebdo -terrori-iskun jälkeen totesin, että on aika käydä katsomassa musikaalia, jossa tehdään satiiria jonkun uskonlahkon profeetasta ja uskomuksista. Vilkaisin The Book of Mormonin. Olen kuullut siitä niin paljon ylisanoja, että odotukset olivat täysin mahdottomalla tasolla. Musikaali lunasti täysin mahdottomat odotukset. Se on juuri sitä, mitä voisi kuvitella, jos tuosta aihepiiristä kirjoittaisi musikaalin South Park: Bigger, Longer, Uncutin hengessä. En ole suuri musikaalien ystävä, ja tykkäsin kovaa.

Mormoonijärjestön reaktio The Book of Mormonin satiiriin oli se, että he ostivat mainostilaa ohjelmalehtisestä ja totesivat siinä sympaattisesti, että “The book is always better”. Vaikka musikaali satirisoi heidän uskonasioitaan, musikaalissa myös vahvistettiin stereotyyppiä siitä, että he olisivat muille hirmuisen kohteliaita. Tätä stereotypiaa näyttää tuo vastaanotto vahvistavan aika hyvin.

En ole ihan varma, olisiko The Book of Mormon laillinen suomalaisten uskonrauhalakien valossa. Minusta jumalanpilkan tulisi olla asianomistajarikos, ja mikäli asianomistaja ei valita, kaikki lienee OK.

Tickets, please