Berliini, jälleen!

Ei minun Berliiniin pitänyt oikeastaan mennä, mutta kun nyt halpaa lentoa oli tarjolla ja Hotwire.comin kautta majoitus Kreuzbergista napsui reilut 20 EUR per päivä -hintaan, niin pakkohan sitä oli.

Berliner Unterwelten

Koska nyt on jo viitenä vuotena peräkkäin Berliinin reissu tehty, ihan ilmeisimpiin turistinähtävyyksiin ei tule mentyä. Yksi iso missaus oli kuitenkin: Berliinin tunneliverkostot – Berliner Unterwelten. Kävin tällä reissulla siellä ydinsotabunkkerikiertueella. Pikainen tiivistelmä: suurin osa bunkkereista olisi ydiniskun sattuessa ollut yhtä tyhjän kanssa, koska rakennusvaiheessa ei ollut laskelmissa otettu ihan kaikkea huomioon.

Kävimme ensin yhdessä väestösuojassa ja puhuime II Maailmansodasta. Tämä jälkeen meidät lastattiin junaan ja esiteltiin toisen kemiallisen sodan väestösuojan desinfiointisuihkut. Vitsi yrittää kirjoittaa itse itseään, mutta pitäydyn vakavilla aiheilla vitsailusta.

Jos on jäänyt epäselväksi, olisiko ydinsota ollut hyvä asia, niin ei kuulemma olisi. Uskon tässä historioitsijoita, enkä lähde ”ei sitä tiedä ennen kuin kokeilee” -lähestymistapaan lainkaan.

Suosittelen kiertuetta voimakkaasti, paitsi kaikkein klaustrofobisimmille. Jotkut käytävistä ovat aika ahtaita ja toista tuntia ikkunattomassa tilassa voi kuumottaa.

Vakavaa kommunikaatiota

Jotkut tyypit tuolla kommunikoidessaan toisella kielellä eivät ihan saa nyansseista kiinni ja ottavat asiat kovin kirjaimellisesti. Kävin tällaisen keskustelun kahvilassa:

H: ”Do you have a wifi here?”
”Yes.” [Saksalainen versio tonnin seteli -ilmeestä.]
”…. …. ….could I please have the password?”
”Yes.”

Ehkä hän oletti, että vain olen tekemässä tutkimusta, että mitä palveluita kahvila tarjoaa.

Hetkeä myöhemmin:

H: ”Is there a men’s room here?”
”A what?”
”A toilet.”
”Yes, go that way and follow the signs that say double-u-c.”

Henkilö, jolle termi men’s room ei ollut tuttu, oletti, että en välttämättä tunnista kirjainyhdistelmää WC.

Stand up -komediaa

Koska Berliinissä on yllättävän vireä englanninkielinen stand up -skene, kävin katsomassa kahta eri komiikkailtaa. Toinen oli yhden tyypin tunnin soolon kenraaliharjoitus. Ei vakuuttanut lainkaan, kiitos luotaantyöntävän asennoitumisen, joten enpä mainitse nimeltä häntä. Se oli neuköllniläisessä baarissa, jonka nimi oli Laika, seinillä oli Marxin kuvia kuvatekstillä ”Don’t mess with Kalle.” ja seinän tekstissä julistettiin yleislakkoa 2.2.2020. Esiintyjän redpill-henkinen lähestymistapa ei ollut kyseisessä mestassa ihan kotonaan.

Toinen komiikkailloista oli sisällöltään paljon parempi ja paikka oli erittäin kiinnostava. Kiinnostava ei välttämättä ole yksistään hyvä juttu. Mesta oli Griessmühle. Se on syrjäisen 200 metriä pitkän isolta osin valaisemattoman ja kokonaan liikennöimättömän umpikujan päässä oleva klubitila. Normaalisti siellä järjestetään jonkinsorttista tanssimeininkiä (mikä oli ilmeistä äänilaitteiston ylihyvästä laadusta kaikkeen muuhun nähden), mutta torstaisin siellä on stand up -komediaa karuissa oloissa. Lava tehty siirtolavoista, penkit puutarhameininkiä ja vessat teknisesti olemassa. Silti, se on punk rock ja sikäli hyvä.

Griessmühle ennen esitystä

Griessmühle oli viileä. Jätin takin päälle koko setin ajaksi. Huomasin, että he lämmittävät klubitilan yhdellä puukamiinalla. Otin siitä kuvan, koska ette te muuten uskoisi.

Griessmühle

Vaikka iso osa esiintyjistä oli open mic -pohjalla, materiaali oli oikein viihdyttävää. Berliini ja paikan marginaaliluonne vaikutti siihen, että esiintyjät käyttivät aiheena humehia. Paljon enemmän ja useammin kuin muissa mestoissa. Niin paljon enemmän, että yksi illan esiintyjistä vetäisi lavalla bongin esille ja alkoi tuprutella.

Pääesiintyjä (joka käsitteli aiemmin mainittua aihetta olennaisesti vähemmän) oli Drew Portnoy, joka on ensimmäinen koomikko, jonka olen ikinä tässä kaupungissa nähnyt ja joka pelasti meikäläisen hasardilta Joe’s Barissa neljä vuotta sitten. Hän on yksi niistä noin kolmesta-neljästä tyypistä, jotka tuntuvat tekevän kaikki Berliinin englanninkieliset komiikkajutut. Ihan ansiostakin on, pätevä typpi, ja symppis kanssa.

Berliini on jälleen nähty. Lentokentälle ja SASiin. Berliini on niin punk, että jopa lentokentän kyltitys muistuttaa minulle, miten Ramonesin Blitzkrieg Bopin soinnut menevät.

This is how you play Blitzkrieg Bop

Mainokset

Berliini, jälleen

Päätimme juhannuksena lomanaloittajaisiksi toteuttaa suomalaisen unelman, eli lähteä hittoon maasta. Keskustelu kohteesta oli lyhyt.

“Mihin mennään juhannukseksi?”
“Johonkin, mihin pääsee nopeasti, on halvat lennot ja on mukavaa perillä.”
“Berliini.”
“Berliini.”

Päädyimme taas Berliiniin. Nyt on tullut käytyä jo aika monena vuotena peräkkäin, mutta se vaan on liian hyvä diili: lennot maksavat vain reilu tuplat sen, mitä Tallinnaan menisi lautalla, kaikki paikan päällä on halpaa ja Berliini on mukavampi paikka kuin… no, mikään Euroopassa.

Kävimme saavuttuamme heittämässä tavarat hotellille. Nälkä iski, joten päätimme paikata edellisten reissujen kebab-aiheisen mokan – emme olleet käyneet Mustafa’s Gemüse Kebapissa. Mustafan kiska on kummallisen legendaarinen pikkukiska, johon on aina järkyttävät jonot. Koska olimme ruuhka-ajan ulkopuolella, oli vain pikkuisen toistakymmentä tyyppiä jonossa. Oikein hyvää kebabbia (tai saksalaisittain kebappia).

Berlin.

Paluumatkalla kebabilta törmäsimme gay pride -paraatiin. Jäimme katsomaan. Törmäsimme liutaan berliiniläisiä koomikoita. En kovin monta henkeä tunne kaupungista, ja silti niitä kävelee vastaan pari tuntia lentokoneesta päästyäni. Paraatissa ja seuraamassa oli paljon porukkaa, ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Conchita Wurst vaikutti porukan pukujen ja partojen perusteella olevan todella kovassa huudossa.

Käytännössä käynnissä oli vain hemmetin isot positiiviset bileet porukalla, jonka estetiikantaju eroaa omastani. Katselimme tovin paraatia, napsimme parit viiden euron mojitot ja palailimme hotellille. Tämä siitä seuraa, kun myydään alkoholia liberaalisti ja annetaan ihmisten olla mitä ovat. Ei kuulosta huonolta diililtä minun korvaani.

Oletan, että tuo paraati liittyi Pride-viikkoihin, eikä ollut vain peruslauantai. Tai hitostako minä tiedän, voihan se olla jokalauantainen meininki. Periaatteessa Saksan lippu on vain sateenkaarilippu, josta on poistettu kaikki hauska. ”Pitäkää kivaa – mutta ei liian kivaa!”

Berlin. We bumped into a parade randomly.

Tämänkertainen hotellimme oli Bikini Hotel eläintarhan laidalla, ikkunat kohti eläintarhaa. Aamuisin kuului ikkunasta lintuja, apinoita ja leijona. Hotellista sai lainata ilmaiseksi fillareita ja Minin. Jätimme molemmat tarjoukset käyttämättä, mutta arvostimme mahdollisuutta.

Flunssaa meinasi pukata, mutta pseudoefedriinillä ja aspiriinilla siitä selviää. Kävin puolikuntoisena runnomassa stand up -setin Lagarin Toast-sunnuntaiklubilla. Suomessa ei taida olla yhtään vastaavanlaista klubia, jossa olisi esityksiä ihan laidasta laitaan ja homma toimisi silti hyvin. Tällä kertaa oli vain kaksi puhtaasti standuppia olevaa esitystä. Kokeilin omassani samana päivänä kirjoitettua paraatista kertovaa juttua ja edellisellä viikolla kirjoitettua murhajuttua. Molemmilla illan esiintyjillä oli päivän paraatista ja murhasta juttuja. Great minds think alike.

Maanantaina lopulta iski oivallus. Oli hetki, jolloin istun liikkeen friedrichshaininiläisen liikkeen kirpparinojatuolissa. Saija sovittaa mekkoa. Joy Division soi hiljaa pikkuisesta 80-luvun kaiuttimesta. Kulunut puulattia narisee. Raitiovaunu kolistelee ikkunan ohi. Tajuan, että tuolloin on ensimmäinen varsinainen lomapäivä. Mekko sopii.

Berliini, paluu

Nousimme Kroatiassa Easyjetin hellään, mutta herkästi matkatavaralisämaksuja tarjoavaan huomaan. (En muista, milloin olisi viimeksi käsimatkatavarat mitattu noin tarkkaan koko porukalta.) Oli aika palata Berliiniin.

Berliini tuntui jo kodilta. Jälkimmäisen pätkän hotellimme oli Mitten ja Prenzlauer Bergin rajamailla, joten spontaanien torspoilujemme painopiste oli aavistuksen alkureissua pohjoisempana.

Juhlistimme palaamistamme satsaamalla kunnolliseen sushiateriaan ravintola Aikossa. Kolmisenkymmentä sushia ja kaksi isoa olutta maksoi alle 20 euroa. Kyseessä ei ollut mikään nuhainen paikka, vaan oikein miellyttävä japanilaisravintola. Näyttäisi olevan aika lailla puolet Suomen hintatasosta.

Toiseksi viimeisen päivän pyörimme ympäriinsä melko päämäärättömästi. KaDeWessä käytiin ostamassa sukkia ja Garagessa toteamassa, ettei siellä ollut mitään, mitä haluamme, vaikka tonkimalla koetimme tonkia.

Vietin illan vetäisemällä keikan todella sympaattisessa We are not gemüsed -komediatapahtumassa. Siitä vaahtoan enemmän komiikkablogissa.

Viimeinen päivä meni rauhallisesti jokiristeilyllä. Jokiristeily on sellainen, joka olisi oikeastaan pitänyt tehdä ensimmäisellä Berliinin reissulla, eikä vasta nyt. Kaikkein kovin terä siitä on lähtenyt, kun ei näe ihan niin paljon uutta kuin voisi olettaa.

Nyt istumme Tegelin lentokentällä. Kuten viime paluumatkallakin, nytkin on kone myöhässä. Aavistelimme pahaa, mutta viivytys jäänee tällä kertaa vain reiluun tuntiin. Mietimme, olisiko mitään keinoa, millä saisi pitkän odotuksen tuntumaan lyhyemmältä. Keksimme Relay-kioskin suosiollisella avustuksella keinon. Kohta pääsee kotiin moikkaamaan kissoja.

Berliini, kolmas päivä

Kävin kolmantena päivänä katsomassa englanninkielistä stand up -komiikkaa CCCP Barissa. Sieltä sai sisäänpääsyn merkiksi CCCP-leiman ranteesen. Koska nukuin kummallisissa asennoissa, nyt minulla on ranteen lisäksi CCCP-leimoja ympäri kropan oikeaa puolta. Kylmän sodan arvet näkyvät.

Tepastelimme tänään Bergmannstraßella markkinoilla. Toisin kuin täällä, suomalaisilla markkinoilla ei myydä kojuissa neljällä eurolla mojitoja ohikulkijoille mukaan. Ei tullut silti kauppoja, mutta kahden ja puolen euron bratwurst ja kahden euron minuutti sitten puristettu appelsiinimehutuoppi olivat paikallaan.

Kävimme tänään juutalaismuseossa. Siellä oli kaikenlaista juutalaisuuden historiasta, ja sitten aika paljon aikaväliltä 1933-1945. Edelleenkään en pysty ymmärtämään, miten tuolloin oli riittävän monta tyyppiä, joiden mielestä noin voi tehdä.

Vaikka kuinka yritin, 33-45 oli paljon kiinnostavampaa kuin edeltävät vuodet. Juutalaisuuden kaukaisempi historia ei sittenkään innostanut, mikä sinänsä ei ole yllätys – ei hirveästi innosta muidenkaan kulttuurien arkipäivä menneiltä ajoilta. Käännekohdat ovat kiinnostavia, eivät perinteet ja tavat. Silti, jopa toisen maailmansodan aikaa enemmän kiinnostaa 1980-2013 -aikavälillä juutalaisten käsikirjoittama viihde. En ymmärrä, miksi he ovat niin reippaasti yliedustettuina etenkin amerikkalaisen hyvän komiikan saralla.

Nuo hotellin katolta valjaissa hyppivät tyypit ovat aika koomisia. Kuvittele, että oman ikkunasi vierestä menisi aina välillä joku tyyppi vapaapudotuksessa, ja huutaa aaaaaAAAAAaaaa. Onhan se nyt hassua.

Vaikka Berliinissä pitäisi kuunnella Bowieta, Cavea tai Lou Reediä, kuuntelen Spotifystä juuri Kanye Westin uutta levyä. Kanye on hylännyt todellisuuden ja on niin egomaaninen, että se alkaa olla jo viihdyttävää. Harmi, että noin harhaiselle ei kukaan voi sanoa, että hillitsisi nyt vähän tuota autotunen käyttöä.

Luin saksankielisestä Intro-musiikkilehdestä Dillinger Escape Planin haastattelun, joka keskittyi paljon siihen, että heidän musiikkinsa on mutkikasta ja haastavaa. Jotenkin tuo oli kaikkein soveliainta lukea oman kielitaidon rajoilla saksaksi. Melkein tuli hiki, kun luin sen.

Televisiossa mainostettiin juuri saksankielistä Rocky-musikaalia. Tuon nähtyäni on todettava, että ehkä maailma on valmis.

Berliini, toinen päivä

Kreuzberg on se, mitä Helsinginkatu olisi, jos gentrifikaatio iskisi kunnolla. Pyörimme siellä tämän päivän.

Tein jokakertaisen pyhiinvaelluksen Core Tex Recordsiin. Koin siellä Suomi-hetken. Kun astuin sisään, juuri maksamassa ollut asiakas noteerasi Sielun Veljet -paitani, joten hän oli ilmeisesti suomalainen. Noteerasin sen. Hän noteerasi minun noteeranneen. Nyökkäsin. Emme sanoneet sanaakaan. Myöhemmin hän vaihtoi puolisonsa kanssa muutaman sanan suomeksi, ja vahvisti epäliyni.

Kävimme Kimchi Princessissä syömässä korealaista. Korea maistui poikkeuksellisen hyvältä. Samoissa tiloissa toimiva Angry Chicken kuulemma tarjoaa myös yhtä hyvää kanaruokaa, mutta Saija ei halunnut kanaa, joten päädyimme maistelemaan korealaisittain valmisteltuja lehmänpaloja (ammattikielellä ”pihvi”). Varaustilanteesta päätellen kannattaa ainakin viikonloppuna joko tulla heti ravintolan auettua kuudelta tai varata etukäteen.

Saksa ei vielä suju ihan sujuvasti. Yksinkertainen kahdeksannen luokan saksankirjan saksa menee jo, mutta heti monimutkaisempiin juttuihin mennessä sanavarastoni kutistuu ”Wie bitte?” ja ”Akzeptieren Sie Kreditkarten?” -kysymyksiin. (Jälkimmäiseen vastaus on jokseenkin aina ”Leider nicht”.)

Berliini, ensimmäinen päivä

Berliini taas! Tänne päätyminen ei ollut sattumaa. Viime vuoden reissulla Air Berlinin lento siirrettiin seuraavalle päivälle. EU:n lentomatkustajan oikeuksia määrittelevien säädösten perusteella tuosta seurasi meille molemmille 250 EUR lentolahjakortit Air Berlinille. Päätimme taktikoida ja käyttää ne siten, että lennämme Helsingistä Berliiniin. Olemme viisi päivää täällä, minkä jälkeen lennämme Easyjetillä halvalla Kroatiaan Dubrovnikiin viikoksi. Sieltä lennämme takaisin Berliiniin, vietämme kaksi päivää Berliinissä ja palaamme Air Berlinillä takaisin Helsinkiin.

Tänne on moni taiteilija tullut löytämään itsensä – David Bowie, Lou Reed ja David Hasselhoff. Katsotaan, saanko itse tässä muutamassa päivässä tehtyä länsimaisen taiteen merkkiteoksia ja kaadettua muuria, kuten Hasselhoff. (Suositeltavaa lukemista: How did David Hasselhoff bring down the Berlin Wall?)

Jos en onnistu muuttamaan länsimaisen taiteen tulevaisuutta, niin ainakin kolme lyhyttä englanninkielistä stand up -keikkaa on sovittuna. Aion puhua kissoista, Kreuzbergistä, Jägermeisteristä (kahteen kertaan), rasismista, Jay-Z:stä ja viime Berliinin reissun kokemuksistani invahuoneen kanssa. Toivottavasti berliiniläiset pystyvät samastumaan noihin.

Hotellihuoneen ikkunassa on tarra, jossa kerrotaan, että ikkunan edestä saattaa tippua porukkaa vapaapudotuksessa. Vajaalla sadalla eurolla voi käydä hyppäämässä hotellin katolta 150 metristä. En ihan tarkkaan tiedä, miten tuo toimii, mutta brosyyrin kuvan perusteella jonkinlaiset valjaat ja kaapeli on tarjolla. Pihimpi tyyppi menisi ilman välineitä pummilla. Tuosta aina välillä putoaa huutava tyyppi ohi. Ihan kuin kiinalaisessa kännykkätehtaassa olisi.

Hotellin televisiossa on kanava, josta voi katsoa webcam-kuvaa TV-tornin ympäristöstä. Se kuva on täsmälleen sama kuin mitä ikkunasta näkyy. Jos ei naposta kääntää päätä, niin voi katsoa kaksiulotteista versiota karulla resoluutiolla.

Nyky-Berliinille symbolisesti tuon Itä-Saksan ylpeyden juuressa on Starbucks. Lähitienoilla on monta upeaa rakennusta, mutta korttelin päässä on talo, joka on niin rankkaa DDR-betonia, että se saa Merihaan ja Itä-Pasilan näyttämään jugendilta. Menneisyyden arvet näkyvät ja ne tekevät tästä kaupungista mielenkiintoisen.

Tassuttelimme ympäri lähitienoota tänään. Alkoi sataa kovaa, joten menimme lähimpään täysin satunnaiseen ravintolaan sisään syömään. I Due Forni osoittautui olevan italialainen ravintola, jossa seinät ovat täynnä kirjoituksia ja punkbändien julisteita. Mm. Bad Religion, NOFX, Ramones ja Pennywise olivat edustettuina. Pizzat olivat erinomaiset. Mukava yllätys. Suosittelen kaikille sellaisille, jotka antavat ruokapaikalle lisää pisteitä, kun noteeraavat kokin NOFX-paidan.

Säröä Berliinissä

Kun on pari päivää kulunut Berliinistä paluusta, alkaa olla kaikki säätöräpellykset tehty ja on hieman aikaa naputella matkasta. Sitä ei aina ehdi harrastaa, kun on niin kiire pitää kivaa.

Matkan aikana kävelimme täysin järjettömiä määriä. Vaikka Berliinin julkinen liikenne toimii erinomaisesti, oli mukava käpöstellä ympäriinsä. Vaikka kaikenmoista historiallista nähtävyyttä kaupungista löytyy, minusta Berliini ei ole nähtävyyskaupunki, vaan kaupunki elelyyn ja ympäriinsä pyörimiseen.

Berliinillä on paljon arpia. 1930-40 -lukujen arvet ovat muistetuimpia, mutta eniten katukuvassa näkyy DDR:n vaikutus. Rumat betonijärkäleet vuorottelevat hienojen vanhojen talojen vierellä. Arvet tekevät Berliinistä kuitenkin mielenkiintoisen. Nykyajan särönä näkyy graffiti, jonka peitossa monet talot ovat. Valitettavan iso osa on ihan roskaa (niin kuin katutaiteesta yleensäkin – tai mistä tahansa taiteesta, jota kuka tahansa voi tehdä), mutta helmiäkin löytyy.

Astronautti

Berliini

Naamari talon seinässä

X-berg

En muista matkan aikana nähneeni minkäänlaisia ruuhkia. Miten tuo on mahdollista? 3,5 miljoonan asukkaan kaupunki 6 miljoonan asukkaan metropolialueella, maassa jossa autot ovat halpoja, eikä kummempaa ruuhkaa? Vaikuttaisi siltä, että saksalainen liikennesuunnittelu yhdistettynä hyvään joukkoliikenteeseen on voittajaresepti. Luultavasti sekin auttaa, että kaupunkia ei ympäröi vesi, kuten vaikkapa Helsinginniemeä tai Manhattania.

Tämä kaupunki osoittaa hyvin, mikä ero on rennolla ja hälläväliällä. Berliini on ehdottomasti rento, muttei missään tapauksessa hälläväliä (Suomi ei kumpaakaan). Hommat skulaavat, mutta ei tarvitse jännäillä tai skitsoilla. Ei ole hirveän siistiä tai sliipattua, mutta tarvitseeko ollakaan?

Hyvä meno, halpoja (ja lyhyitä) lentoja ja halpoja ja hyviä hotelleja. Mitä muuta voisi toivoa kohteelta, joka on paras mahdollinen pitkän viikonlopun kohde?