Takaisin Seattlessa

Ajoimme Olympiasta Seattleen. Olympiasta lähtiessä näin I-5-tiellä kyltin ”Sleater-Kinney Rd” exitistä. Juuri sillä hetkellä vähän hävetti, etten ollut tiennyt aiemmin, mistä bändi Sleater-Kinney oli saanut nimensä ja että luulin sitä portlandilaiseksi bändiksi. (Tsekatkaa uusin levy, ihan käsittämättömän mahtava comeback.)

”The group’s name is derived from Sleater Kinney Road, in Lacey, Washington; where signs for Interstate 5 exit number 108 announce its existence”

Back in #seattle. Going back to Canada tomorrow. Then back to Finland. :I

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Kun saavuimme takaisin Seattleen, tuntui kotoisammalta. Seattle on riittävän iso, että se tuntuu isolta kaupungilta, mutta riittävän pieni, ettei se tunnu saavuttamattoman etäiseltä verrattuna koti-Helsinkiin. En osaa eritellä, mikä siinä sai sen tunteen esiin.

Täällä tuntee heti, että ei ole siinä Amerikassa, jonka tunsi minuutissa Tillamookin huoltoasemalla pysähtyessä. Sillä huoltoasemalla, jossa on seinällä aseen kuva tekstin ”We don’t call 911” vieressä. Sillä huoltoasemalla, jonka lehtitarjonnasta vilkaisin tällaista materiaalia:

Some journalism for breakfast.

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

There's an app for that.

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Nuo esimerkit eivät olleet lehdestä mitenkään poikkeuksellista kamaa. Se oli tuota kannesta kanteen. Se on kirjoitettu porukalle, jolle tämä ei ole parodiaa, vaan ihan suora anthemi:

Tuon videon katsottuasi haluan muistuttaa, että esittäjä on avoimesti demokraatti ja tukenut sekä Bill Clintonia että Barack Obamaa. Videota katsoen se ei ole täysin ilmeistä.

Minulle on kaksi eri versiota Amerikan Yhdysvalloista. Toinen on äärikonservatiivi shotguns and pickups -porukka (armeijan rekrytoinnissa käyttämän poikkeuksellisen hyvin heille toimivan markkinointisegmentin nimi), joka mahdollistaa Trumpin ja yllättävän vähän rajoitetut ampuma-aseet. Toinen on sydämellinen, kaiken ymmärtävä ja höpsö porukka, joka näkyy minulle selkeimmin New Yorkissa, San Franciscossa ja Portlandissa. Vahvat huhut Austinin edustuksesta ovat toistaiseksi todentamatta.

Etenkin San Franciscoon ja Portlandiin verrattuna pohjoismaiset pääkaupungit näyttäytyvät yltiökonservatiivisina. Jos naureskelee jenkeille, jotka käsittelevät ”Eurooppaa” yhtenä kokonaisuutena, kannattaa skarpata itsekin. Jos ajattelee USAa yhtenäisenä kokonaisuutena, miltä tuntuisi ajatella, että onhan Kallio ja Kittilä sitä yhtä ja samaa, molemmissa puhutaan suomea? Miten San Francisco ja syvä etelä?

Seattlen keskustassa sekä kodittomia että narkkareita on aika reippaasti. Edes jenkkiskaalalla en muista törmänneeni näin paljoon missään kaupungissa. Jossain Etelä-Euroopassa reissatessani ehkä joskus. Eivät nuo tyypit ole järin uhkaavia, mutta onhan tuo päällekäyvän häiritsevää. On Helsingissäkin asunnottomia, mutta ei mitenkään tässä skaalassa. Jos olisin kaupunginisä, tuon hoitaminen olisi minun prioriteettilistallani todella korkealla.

Täällä on kiinnostavia alueita, kuten Capitol Hill, jossa on ihan kaikki ravintolat, jota voit ikinä haluta. Se on Kallion pinnanmuodostuksella varustettu Kreuzberg, johon on ripoteltu Castroa. Siellä on räkäistä raflaa, kallista raflaa, punkkia, Ferrari-kauppa, törkeän kalliita parhaillaan rakennettavia taloja, sateenkaarisuojateitä ja yliopisto.

Vaikka muuten olemme koettaneet kerätä tällä reissulla ravintolakokemuksia laajasti, kävimme kahteen kertaan Nue-nimisessä raflassa syömässä, koska siellä vaan oli niin hyvää safkaa. Niiden ruokalistalla jokainen rivi on eri maasta. En ymmärrä, mutta tykkään. Käykää siellä, jos satutte mestoille.

Seuraavaksi ulos Seattlesta ja maasta, takaisin Kanadaan iltajunalla.

Mainokset

Seattle

90-luvun alun rock. Sub Pop. Hendrix. Frasier. Amazon. Microsoft. Starbucks.

Juna toi meidät Seattleen. Tämän pitäisi olla sateinen kaupunki, mutta ei näköjään tässä kohtaa vuotta. Aurinkoa ja hellettä on ennustettu koko viikoksi. Paikallinen sää on kummallinen, koska täällä päivän läpimin aika on tyypillisesti myöhäisiltapäivällä. Ehkä tuo on joku merituulien, pilvien ja sumun luoma mikroilmasto. Tai ehkä minulla on väärää tietoa. Tuo kuulosti kuitenkin hyvältä selitykseltä, enkä aio googlata.

#spaceneedle, a more famous Näsinneula.

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Olen reissannut sen verran, ettei pahin turisteilu ole yleensä päällimmäisenä mielessä. Täällä tuntui siltä, että turrevaihteen voi panna päälle ihan tuosta noin vain. Halusin Space Needleen. Halusin Museum of Pop Cultureen. Saija halusi Chihuly-lasimuseoon. Jos näihin kolmeen menee, käytännössä saa kaupanpäällisiksi monta muutakin mestaa, kun ostaa Citypassin. Tuskin olisin muuten päätynyt Seattle Aquariumiin katsomaan saukkoja ja höpsöjä kaloja.

Onneksi tuli ostettua. Chihuly-lasimuseo oli aikamoinen. En usko käyttäneeni mistään lasimuseosta ikinä noin positiivista adjektiivia. Sieltä irtosi pinkka epätodellisen oloisia kuvia.

#chihuly #glass

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Pop-kulttuurimuseossa jäin miettimään, miksei pop-kulttuurille ole laajemmin museoita. Se on yksi eniten meidän yhteiseen elämäämme ja mielipiteisiimme vaikuttavia asioita, mutta näemmä se on monelle liian matalakulttuuria, että moinen ansaitsisi tulla nostetuksi jalustalle.

Poppimuseossa oli kaikkea, josta olin ihan kohtuuttoman innoissani. Duane Allmanin 1959 Gibson Les Paul oli hyvä esimerkki. Vuoden 1959 Les Pauleja on todella vähän maailmalla, ja se on se halutuin vuosimalli. Niitä tehtiin vain muutama tuhat. Lähteistä riippuen vajaa pari tuhatta tai reilu viisi tuhatta. Siihen aikaan Gibson oli parempi rakentamaan kitaroita kuin pitämään kirjaa. En ole ihan varma nykytilasta.

Illalla menimme baariin ottamaan drinkit – tai siis yritimme mennä. Ovella tuli stoppi. Koska me emme olleet riittävän ilmeisesti yli 21-vuotiaita, meiltä kysyttiin paperit. Näytimme suomalaiset ajokortit. Ei käy. Ei päästä sisään. Washingtonin osavaltiossa on säädös, että ulkomaiset ajokortit eivät kelpaa henkilötodistuksena. Seuraavana päivänä uusi yritys passi taskussa.

Kun täällä kävelee kaduilla, täällä on yllättävän paljon nistejä pyörimässä, ihan semisiisteilläkin alueilla. Niitä vaikuttaisi olevan enemmän kuin missään, missä olen käynyt toviin. Ero edelliseen pysäkkiimme Vancouveriin on silmiinpistävä.

Huomenna tulee uusi jakso Twin Peaksia. Aion katsoa sen jakson Twin Peaksissa. Puoliltapäivin otamme auton alle ja ajamme sinne, mihin sarjan tapahtumat sijoittuvat. Jäämme sinne yöksi ennen kuin jatkamme Oregoniin. Toivottavasti ei näy jättiläisiä unessa ja minulla on sormus aamullakin.

Junailu: Vancouver-Seattle

Koko matkan kulun oli muuttanut se, että huomasimme, että Vancouverin ja Seattlen välillä liikennöi suht’ järkevän hintainen ja suht’ ripeä Amtrak-juna.

Koska rajamuodollisuudet tehtiin ennen junaan astumista, juna-asemalla piti olla vähintään tunti ennen junan lähtöä. Olimme hyvissä ajoin, kirkkaasti yli tunti ennen. Päädyimme poikkeuksellisen pitkän jonon perään. Meidän peräämmekin ehti vielä aika liuta kerääntyä.

Junaan nousua varten tarvitsee täyttää tullilomake ja pitää olla yksi seuraavista: green card, proof of permanent residency, ESTA tai I-94W (klassinen ”oletkos viime aikoina harrastellut kansainvälistä terrorismia” -lomake). Koska olemme juuri hankkineet uudet passit, meidän ESTAmme eivät ole voimassa. Joten täytetään I-94W.

Lomaketta I-94W ei saa ennen kuin on tiskillä. Takanamme ollut tyyppi oli käynyt nimenomaisesti kysymässä sitä lomaketta, saanut vastineeksi vittuilua ja käskyn palata jonoon.

I-94W-lomakkeen täyttäminen kestää tovin, koska terrori-, narkkaus-, AIDS-kysymysten lisäksi siinä kysytään työnantajat, vanhempien nimet ja jumaliste kaikki. Kun lopulta pääsemme tiskille, meillä on 15 minuuttia aikaa porttien sulkemiseen. Täytämme nopsaan lomakkeet. 7 minuuttia aikaa porttien sulkemiseen. Takanamme olevalle todetaan, että nyt on todella kiire, vain 7 minuuttia aikaa – olisiko pitänyt tulla ajoissa? (Olisiko ollut hyväksi antaa niitä lomakkeita ennen tuota tiskiä?)

Pääsemme jonottamaan rajatarkastukseen. Porttien sulkeminen ei huoleta enää. Junan lähtö vähän kuumottelee. Kun pääsemme rajatarkastukseen, junan lähtöön on vajaa vartti. Kun pääsemme rajatarkastuksesta, junan lähtöön on vajaa 10 minuuttia.

Lomakkeen käsittelymaksu maksetaan erikseen rajatarkastuksen jälkeen. Meidät ohjataan huoneeseen, jossa maksu tehdään. Huoneessa ei ole ketään. Kysäisen huoneeseen meidät ohjanneelta, että pitäisikö tuolla olla joku. Virkailija ilmoittaa, että joo, hän tulee viiden minuutin päästä. Sanon, että tässä meinaa tulla vähän kire. Virkailija kuittaa: ”We told you to come one hour earlier.” Ilmoitan ystävällisesti, että tämä kyseinen aikaraja täyttyi kirkkaasti saapumisessamme.

En oikeasti ilmoita ystävällisesti. Kilahdan, että oltiin täällä jumalauta selkeästi aiemmin, mutta jono vaan ei vetänyt. Osoitan itsehillintää toteamalla vain hiljaa päässäni, että se ei yhtään auta, vaikka koko porukka olisi tullut aamulla jonottamaan, jos sinä aikana, mitä portti on auki, koko jono ei mene perille ja missään vaiheessa kenenkään ajoissa tulemattomuus ei ole ollut mikään pullonkaula, vaan teidän järjestelynne ja luulisi tuollaisen tajuavan sellaisen tyypin, joka katsoo työkseen näitä helvetin jonoja joka ainoa päivä. Tämä on minun ensimmäinen kertani täällä ja minulle se on kristallinkirkasta ja minulla on parannusehdotuksia.

Reilu viisi minuuttia kuluu ratottomasti, kun suunnittelen vaihtoehtoisia tapoja hankkiutua illaksi Seattleen. Lopulta maksuja vastaanottava virkailija katsoo tarpeelliseksi saapua paikalle. Hoidamme maksun niin nopeasti kuin vain suinkin pystymme ja syöksymme junaan. Ehdimme, koska juna ei lähde ajallaan. Pulssi palaa normaaleihin lukemiin.

Katsomme junan ikkunasta ohi kiitävää Kanadaa ja merta. Kaikki kaupungit ovat kauniita. Juuri rajan kupeessa oleva kaupunki White Rock etenkin vaikuttaa junan ikkunasta sellaiselta, että tänne on pantu pätäkkää merenrantakämppiin.

Kun pääsemme rajan yli, maisema muuttuu karummaksi. Kauniit merenrantakaupungit muuttuvat teollisiksi pikkukyliksi. Jo näkymät kertovat, miten USA on äärimmäisyyksien maa. Monet läntisen maailman parhaista asioista ovat siellä. Monet läntisen maailman nihkeimmistä asioista löytyvät sieltä myös. Siksi käymmekin siellä vain poimimassa rusinat pullasta.

Seuraava pysäkki: Seattle.

Vancouver – Seattle – Portland

Suunnitelma C voi olla joskus paras. Niin kävi tällä kertaa. Aluksi suunnittelimme roadtrippiä Toronto-Chicago. Minä halusin nähdä Toronton, Saija halusi Chicagoon. Kävi ilmi, että noiden kahden ison kaupungin välillä ei ole hirveän kiinnostavaa roadtrippailtavaa. Suunnitelma A roskikseen.

Miten sitten Seattle? Voisi tehdä Seattle – Portland – Kalifornian viinialueet -kierroksen. En ole koskaan käynyt tuolla kulmassa, joten sekin voisi olla kiinnostavaa. Sekä Seattlen että Portlandin lennot olivat vähän hintavia tuossa vaiheessa. Suunnitelma B:ssä meinaa olla rakoja.

Suunnitelma C. Vancouveriin lentää 150 EUR halvemmalla kuin Seattleen ja pääsee samalla näkemään Vancouverin. Siitä voi valua junalla Seattleen, hengata siellä tovin, kopata auton alle, käydä tsekkaamassa Twin Peaksin (=Snoqualmie ja North Bend, Washington) mestat, jatkaa Portlandiin, Oregonin viinialueille ja Oregonin rannoille. Sen jälkeen aletaan nousta takaisin pohjoiseen, pysähdytään yksi yö Olympiassa ja tipautetaan kaara takaisin Seattleen. Siitä juna takaisin Vancouveriin, henkäistään yön verran ja hypätään lentokoneeseen.

Joten Vancouver kutsui.

#Vancouver, BC. #skyline

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on