Vancouverista takaisin Suomeen

Kun olimme nähneet Seattlen kiertueellamme toiseen kertaan, astuimme taas junaan. Rajamuodollisuudet Kanadaan päin mennessä olivat paljon miellyttävämmät ja pienieleisemmät kuin toiseen suuntaan mennessä. Ne olivat yhden lyhyen lomakkeen täyttäminen ilman kiirettä ja kahteen kertaan passin vilauttaminen.

Tuo junareitti on aika näyttävä iltaa myöden ajellessa. Junan ikkunasta näytti tältä:

#amtrak #cascades #window #sunset #washington #usa #vacation

A post shared by Saija Lehto (@saijalehto) on

Meillä oli vain yö ja seuraavan päivän iltapäivään asti aikaa Vancouverissa. Kävimme viettämässä sen Granville Islandilla. Siellä on kaikensorttista tori- ja turistikotkotusta, joka vaikuttaa kelpaavan paikallisillekin.

Taisi olla ensimmäinen ruokakuva tältä reissulta tässä blogissa. Se on sitä siitäkin huolimatta, että ruoka ja juoma on ollut tällä reissulla tavallista parempaa.

Lyhyen Vancouver-päivän päätteeksi lastasimme itsemme junaan lentokentälle. Vähän harmitti mennä kotiin. Vancouver on yksi mukavimpia kaupunkeja, jossa olen koskaan käynyt. Tänne tullaan takaisin. Koska tämä kaupunki näytti sympaattisimmat puolensa meille, pitää käydä toisella rannikolla vilkaisemassa, mitä Toronto tietää. Siitäkin on puhuttu hyvää (…ja olisi lyhyempi lento ja kolme tuntia pienempi aikaero). Sekä Vancouver että Toronto ovat aina listalla, kun listataan maailman elinkelpoisimpia kaupunkeja. Jäin vähän fanittamaan Kanadaa.

Kotona. Toinen jalka vielä matkalla. #kanada #canada

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Siinä se reissu oli. Tällä matkalla räpsin aika reippaasti kuvia. Reissun kuvista parhaat löytyvät Flickr-albumista.

Mainokset

Junailu: Vancouver-Seattle

Koko matkan kulun oli muuttanut se, että huomasimme, että Vancouverin ja Seattlen välillä liikennöi suht’ järkevän hintainen ja suht’ ripeä Amtrak-juna.

Koska rajamuodollisuudet tehtiin ennen junaan astumista, juna-asemalla piti olla vähintään tunti ennen junan lähtöä. Olimme hyvissä ajoin, kirkkaasti yli tunti ennen. Päädyimme poikkeuksellisen pitkän jonon perään. Meidän peräämmekin ehti vielä aika liuta kerääntyä.

Junaan nousua varten tarvitsee täyttää tullilomake ja pitää olla yksi seuraavista: green card, proof of permanent residency, ESTA tai I-94W (klassinen ”oletkos viime aikoina harrastellut kansainvälistä terrorismia” -lomake). Koska olemme juuri hankkineet uudet passit, meidän ESTAmme eivät ole voimassa. Joten täytetään I-94W.

Lomaketta I-94W ei saa ennen kuin on tiskillä. Takanamme ollut tyyppi oli käynyt nimenomaisesti kysymässä sitä lomaketta, saanut vastineeksi vittuilua ja käskyn palata jonoon.

I-94W-lomakkeen täyttäminen kestää tovin, koska terrori-, narkkaus-, AIDS-kysymysten lisäksi siinä kysytään työnantajat, vanhempien nimet ja jumaliste kaikki. Kun lopulta pääsemme tiskille, meillä on 15 minuuttia aikaa porttien sulkemiseen. Täytämme nopsaan lomakkeet. 7 minuuttia aikaa porttien sulkemiseen. Takanamme olevalle todetaan, että nyt on todella kiire, vain 7 minuuttia aikaa – olisiko pitänyt tulla ajoissa? (Olisiko ollut hyväksi antaa niitä lomakkeita ennen tuota tiskiä?)

Pääsemme jonottamaan rajatarkastukseen. Porttien sulkeminen ei huoleta enää. Junan lähtö vähän kuumottelee. Kun pääsemme rajatarkastukseen, junan lähtöön on vajaa vartti. Kun pääsemme rajatarkastuksesta, junan lähtöön on vajaa 10 minuuttia.

Lomakkeen käsittelymaksu maksetaan erikseen rajatarkastuksen jälkeen. Meidät ohjataan huoneeseen, jossa maksu tehdään. Huoneessa ei ole ketään. Kysäisen huoneeseen meidät ohjanneelta, että pitäisikö tuolla olla joku. Virkailija ilmoittaa, että joo, hän tulee viiden minuutin päästä. Sanon, että tässä meinaa tulla vähän kire. Virkailija kuittaa: ”We told you to come one hour earlier.” Ilmoitan ystävällisesti, että tämä kyseinen aikaraja täyttyi kirkkaasti saapumisessamme.

En oikeasti ilmoita ystävällisesti. Kilahdan, että oltiin täällä jumalauta selkeästi aiemmin, mutta jono vaan ei vetänyt. Osoitan itsehillintää toteamalla vain hiljaa päässäni, että se ei yhtään auta, vaikka koko porukka olisi tullut aamulla jonottamaan, jos sinä aikana, mitä portti on auki, koko jono ei mene perille ja missään vaiheessa kenenkään ajoissa tulemattomuus ei ole ollut mikään pullonkaula, vaan teidän järjestelynne ja luulisi tuollaisen tajuavan sellaisen tyypin, joka katsoo työkseen näitä helvetin jonoja joka ainoa päivä. Tämä on minun ensimmäinen kertani täällä ja minulle se on kristallinkirkasta ja minulla on parannusehdotuksia.

Reilu viisi minuuttia kuluu ratottomasti, kun suunnittelen vaihtoehtoisia tapoja hankkiutua illaksi Seattleen. Lopulta maksuja vastaanottava virkailija katsoo tarpeelliseksi saapua paikalle. Hoidamme maksun niin nopeasti kuin vain suinkin pystymme ja syöksymme junaan. Ehdimme, koska juna ei lähde ajallaan. Pulssi palaa normaaleihin lukemiin.

Katsomme junan ikkunasta ohi kiitävää Kanadaa ja merta. Kaikki kaupungit ovat kauniita. Juuri rajan kupeessa oleva kaupunki White Rock etenkin vaikuttaa junan ikkunasta sellaiselta, että tänne on pantu pätäkkää merenrantakämppiin.

Kun pääsemme rajan yli, maisema muuttuu karummaksi. Kauniit merenrantakaupungit muuttuvat teollisiksi pikkukyliksi. Jo näkymät kertovat, miten USA on äärimmäisyyksien maa. Monet läntisen maailman parhaista asioista ovat siellä. Monet läntisen maailman nihkeimmistä asioista löytyvät sieltä myös. Siksi käymmekin siellä vain poimimassa rusinat pullasta.

Seuraava pysäkki: Seattle.

Vancouver

Vancouver. Olen kuullut siitä aika vähän, mutta kaikki kuulemani on ollut positiivista. Ensimmäinen majoituksemme tällä reissulla on satunnainen AirBnB, jonka valitsimme sijainnin ja näkymän perusteella. Kun saavumme paikalle, molemmat osoittautuvat vielä paremmiksi kuin oletamme. 27. kerros keskustassa on voittajan valinta.

Tämä oli meitä vastassa:

Koska Vancouver on ulkoilukaupunki – vaikkakaan me emme varsinaisesti ulkoiluhenkisiä – koppasimme vuokrafillarit alle ja rullasimme Stanley Parkiin. Se on yllättävän reippaan kokoinen puisto ihan keskustan kyljessä, jonka kiertävä pyöräreitti on näyttävä kuin mikä. Helsingin keskuspuistolla ei ole mitään jakoa tuohon. Nyt lopetat alisuorittamisen, Helsinki. Ensin matalat rakennukset ja nyt jopa Keskuspuisto ottaa pataan joltain kanadalaiselta kaupungilta?

#stanleypark

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Stanley Parkissa oli Kööpenhaminan Pienen Merenneidon näköinen patsas, jossa oli nainen sukellusvarusteissa. Koska taiteilija ei ilmeisesti halua jättää hirveästi tulkinnanvaraa, teoksen nimi oli Girl in a Wetsuit. Sehän on sillä selvä sitten.

Kävimme pyörimässä myös urbaanimmassa osassa Vancouveria. Gastown oli mukava ja sympaattinen siisti kaupunginosa. Gastownin suosittu nähtävyys oli kaasukäyttöinen kello, jonka ympärillä parveili turisteja. Se oli aika pieni. Siitä tuli höyryä. Se piti Big Ben -mölinää vartin välein. En oikein ymmärtänyt sen suurta hienoutta, mutta se on ehkä enemmän minusta kiinni kuin siitä kellosta. Enhän minä ymmärrä sitäkään, miksi Sibelius-monumentti on niin keskeinen nähtävyys Helsingissä. Tosin: Se on tietääkseni ainoa suomalainen suosittu nähtävyys, joka on puttietäisyydellä frisbeegolfkorista!

Olympic Villagessa oli Craft Beer Market -niminen baari. Siitä oli puhuttu paljon hyvää. Craft Beer Market oli isossa ladossa. (Ei se oikeasti ollut lato, vaan joku vanha muu puinen teollisuusrakennus, mutta tuo kuvaus kuvaa sitä paremmin kuin se, mikä se oikeasti on.) Siellä on toistasataa eri olutta hanassa. Siellä oli mm. kaikkea. Otimme kuuden paikallisen oluen maistiaissetin. Vakuutuin jälleen kerran siitä, että en ole suklaaporterin ystävä. Muut siitä upposivat toki oikein hyvin.

Kuvassa näkyy hieman vajaa puolet hanoista.

Over 100 beers on tap. Not bad. #craftbeermarketvancouver

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on

Törmäsimme Olympic Villagessa erikoiseen näkyyn, kun olimme käyneet syömässä Tap & Barrel -ravintolassa (hyvää safkaa!). Ravintolan ulkopuolella oli hylättynä kasa jotain luotto- tai muita kortteja, avaimet ja setelipinkka, joista päällimmäisenä 50 Kanadan dollarin seteli. Ihmiset kävelivät siitä ohi. O Canada. Maassa maan tavalla, joten mekin jätimme ne rauhaan. Meillä oli jo itsellämmekin kortteja ja 50 Kanadan dollarin seteli.

Luulimme ottavamme laivaristeilyn Olympic Villagesta Kitsilanoon ja takaisin. Todellisuudessa otimme kahdeksan hengen pikkuveneen. Se oli silti kiva. Oikeastaan se oli paljon kivempi kuin mikään hajuton ja mauton lautta.

Kun reissasimme tuota väliä, huomasimme, että molemmilla rannoilla näkyi vieri vieressä korkeita taloja. Vaikuttaa fiksulta – jos lähellä keskustaa jokinäkymät ovat todella haluttuja, tarjotaan maksimimäärälle asukkaita mahdollisuus siihen. Taas, näin anglismia käyttääkseni, Helsinki, kerää kakkisi yhteen. Jos johonkin on paljon halukkaita ja maata on vähän, voi rakentaa ylöspäin.

Vancouver oli todella mukava kaupunki. Nyt eteenpäin. Hyppäämme junaan ja menemme Seattleen. Hei hei, Kanada, nähdään kymmenisen päivän päästä.

Vancouver – Seattle – Portland

Suunnitelma C voi olla joskus paras. Niin kävi tällä kertaa. Aluksi suunnittelimme roadtrippiä Toronto-Chicago. Minä halusin nähdä Toronton, Saija halusi Chicagoon. Kävi ilmi, että noiden kahden ison kaupungin välillä ei ole hirveän kiinnostavaa roadtrippailtavaa. Suunnitelma A roskikseen.

Miten sitten Seattle? Voisi tehdä Seattle – Portland – Kalifornian viinialueet -kierroksen. En ole koskaan käynyt tuolla kulmassa, joten sekin voisi olla kiinnostavaa. Sekä Seattlen että Portlandin lennot olivat vähän hintavia tuossa vaiheessa. Suunnitelma B:ssä meinaa olla rakoja.

Suunnitelma C. Vancouveriin lentää 150 EUR halvemmalla kuin Seattleen ja pääsee samalla näkemään Vancouverin. Siitä voi valua junalla Seattleen, hengata siellä tovin, kopata auton alle, käydä tsekkaamassa Twin Peaksin (=Snoqualmie ja North Bend, Washington) mestat, jatkaa Portlandiin, Oregonin viinialueille ja Oregonin rannoille. Sen jälkeen aletaan nousta takaisin pohjoiseen, pysähdytään yksi yö Olympiassa ja tipautetaan kaara takaisin Seattleen. Siitä juna takaisin Vancouveriin, henkäistään yön verran ja hypätään lentokoneeseen.

Joten Vancouver kutsui.

#Vancouver, BC. #skyline

A post shared by Henry Lehto (@hlehto) on